Lauri Maijalan dramatisoima ja ohjaama Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterissa on Eepos isolla eellä.
Ensinnäkin se on järjettömän kokoinen työ: koko Pohjantähti-trilogia teatteriesityksenä. Tavallisimmin teatteriin sovitetaan sisällissotaa käsittelevä kakkososa, jota pohjustamaan otetaan osia ykkösosasta. Mutta Kansallisteatterin esityksessä ovat siis kaikki kolme osaa.
Esitys on jaettu kolmeen näytökseen, ja siinä on kaksi väliaikaa, mikä oli hyvä ratkaisu. Se ei tuntunut pitkältä, vaikka kesti neljä tuntia. Näytöksillä on oma estetiikkansa, mitä väliajat tukivat. Ensimmäinen näytös on teatrikaalista realismia, keskimmäinen, pisin näytös ekspressionismia: vinoja seiniä, sokaisevia valokiiloja, joukkokohtauksia. Kolmas näytös on vahvasti karnevalistinen (Lapuan liike, Mäntsälän kapina, koulukohtaukset) mutta siinä on hienosti toteutettuja sotanäkymiä ja koskettavia menetyksen kuvauksia.
Tämänkokoisessa hankkeessa on tehtävä rajauksia, rajauksia, rajauksia. Maijalan linjanveto on yhteiskunnallisuus, yhteisöllisyys. Usein Pohjantähti nähdään Akseli Koskelan elämäntarinana, mutta tässä tulkinnassa keskiössä on suomalaisen yhteiskunnan kehitys, joukkoliikkeet ja aatteet. Esityksen joukkokohtaukset ovat huimaavia, taitavasti rytmitettyjä ja sijoitettuja. Alussa liehuvat punaliput, lopussa siniset. Alussa rakennetaan koulutalo, lopussa koulua käytetään lasten aivopesemiseen.
Linjanvedosta seuraa, että yksilöiden tarinat pilkahtavat näkyviin yhteisötarinan sisällä, mutta eivät ole pääosassa. Esitys tekee selväksi, että yksilö elää omassa ajassaan ja olosuhteissaan. Hänen kohtalonsa riippuu siitä, milloin hän sattuu syntymään ja millaiseen yhteiskuntaan. Yhteiskuntaa muutetaan ja sen tekevät joukkoliikkeet, joihin yksilöt osallistuvat.
Koskettavia yksilötarinoita ovat tietenkin Elina ja Akseli (näin päin, koska nyt Elina on jotain muuta kuin vetäytyvä kaino neito), räätäli Halme, Ellen Salpakari, itkettävän riipaiseva Elman ja Akustin rakkaus ja Leppäsen Aune. Ellen, Alma, Elina ja Aune menettävät poikansa sotaan. Aunen äidinsuru otetaan kerrankin vakavasti ja kunnioittaen.
Yllättävän paljon merkitystä saavat myös Hellberg, Koskelan Jussi, paroni, opettaja Rautajärvi ja Ilmari Salpakari.
Maijalan Pohjantähden katselukulma on korkealla, se on jopa kosminen. Säe ”mutta tähtein tuolla puolen toisen kodin saamme” saa tässä tulkinnassa uuden merkityksen. Mitä ihmiskunnalle tai maailmankaikkeudelle tapahtuu miljardien vuosien jälkeen? Jatkuuko maapallolla tuikkiva elämä kaukaisessa galaksissa vai häviääkö kaikki? Hävitämmekö kaiken?
Musiikkina esityksessä käytetään klassikkoja, osa uudelleen sovitettuina. Niissä on meille katsojille vahva yhteinen tunnemuisto, joka sykähdyttää.
Kati Lukan lavastus on komea. Enimmäkseen näyttämö jätetään vapaaksi joukkokohtauksia varten, mutta takaseinälle heijastetaan valtavankokoisia, komeita maalauksia. Tuikkiva tähtitaivas on pysyvä ja merkityksellinen elementti. Tähtien alla ihminen aikansa pyristelee ja toimii, kunnes painuu unholaan.
Tilaa säästääkseni en luettele tässä näyttelijöiden nimiä. Ne löytyvät esityksen nettisivultahttps://www.kansallisteatteri.fi/esitys/taalla-pohjantahden-alla#team
