Tiesitkö, että jatkosodan jälkeen Suomessa suljettiin eli internoitiin yhdeksälle leirille noin 700 Saksan kansalaista tai suomalaista, jotka olivat naimisissa saksalaisen kanssa. Myös heidän lapsensa lähetettiin leireille. He eivät olleet natsipuolueen jäseniä tai edes kannattajia, vaikka sellaisiakin todennäköisesti joukossa oli – he olivat vain saksalaisia tai saksalaisen kanssa avioliitossa. Monet olivat asuneet jo kauan Suomessa, tehneet työtä ja toimineet liike-elämässä.
Leirien olemassaolo on minulle uusi tieto.
Nyt tiedän, kiitos käsikirjoittaja-ohjaaja Pekka Saariston ja Paimion kesäteatterin.
Neuvostoliiton vaatimuksesta lukumäärä 700 piti saada täyteen – siksi vaimot, miehet ja lapsetkin saivat internointimääräyksen. Toisaalta myös Suomen sisäministeriö oli kovin altis ja nöyrä tottelemaan Neuvostoliiton käskyjä. Sisäministerinä toimi tuolloin ensin Kaarlo Hillilä, sitten kommunisti Yrjö Leino.
Leirejä oli Lempäälässä, Hämeenlinnassa, Oitissa, Hyvinkäällä, Hangossa, Tammisaaressa, Pohjankurussa, Loimaalla ja Paimiossa.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Pekka Saaristo on kirjoittanut Paimion leiristä laulunäytelmän Leiri 5. Näytelmää esitetään – kuinka ollakaan – tänä kesänä Paimion kesäteatterissa. Käsikirjoittajaa voi onnitella hienosti löydetystä aiheesta. Teatteri kertoo aiheesta ihmisläheisesti ja jopa viihdyttävästi ja hauskasti unohtamatta kuitenkaan karua totuutta.
Toimittaja Mikko Määttälä on kirjoittanut aiheesta tietoteoksen Vihollisina vangitut, joka on ollut Saariston vankin tausta-aineisto yhdessä professori Niklas Jensen-Eriksenin tutkimuksen kanssa. Lisää tietoa Saaristo on hankkinut haastatteluin – ja koko hanke lähti iäkkään Paavo Nurmen tokaisusta, että ”mää kävi friaamas meije Ellii siel saksalaiste internointileiris”. Tätä ennen ei Saaristokaan ollut leiristä kuullut, niin paimiolainenkin kuin onkin.
Kurt Jäger oli tunnettu elokuvaohjaaja, joka oli tehnyt mm. mykkäfilmin Nummisuutareista. Se ei painanut puntarissa, vaan leirille joutui hänkin vaimoineen.
Leireillä järjestettiin juhlia, juoniteltiin, rakastuttiin, karattiin ja juoruiltiin niin kuin missä tahansa kyläyhteisössä, mutta leiri oli kuitenkin leiri, jota punainen Valpo ja sen asettama vartiopäällikkö valvoi. Leiriläiset puolestaan valitsivat leirinvanhimmaan itseään edustamaan. Leiri oli ympäröity piikkilangalla ja portilla oli vartio. Huono-onnisimmat joutuivat elämään leirillä liki kaksi vuotta, mutta suurin osa vapautui kevättalvella 1946, kun valvontakomissio lähti Suomesta.
Neuvostoliitto myös määräsi, etteivät kaikki vapautuneet vaan 15 henkilöä piti jättää ja toimittaa joko Siperiaan tai vastaperustettuun Itä-Saksaan.
Olin tiennyt, että Vanajanlinnan kartanon joutui sen omistaja, asetehtailija Willi Daugs, luovuttamaan valvontakomissiolle, mutta olin luullut, että määräys koski vain suuria omaisuuksia.
Totuus oli groteskimpi. Tavallisilta ihmisiltä vietiin heidän omaisuutensa huonekaluja myöten ja heidän pankkitilinsä tyhjennettiin. Jopa lasten lelut vietiin. Niin joutui viisivuotias Gunvor Brettschneider luovuttamaan Daisy-nukkensa Neuvostoliittoon.
Leireille joutuneet ovat saaneet Suomen valtiolta 3.000 euron korvauksen, mutta anteeksipyyntöä he odottavat yhä. Olisiko jo aika?
Anneli Kanto
Kuvassa ohjaaja Pekka Saaristo Paimion leirin alkperäisellä paikalla. Lampikin oli jo silloin olemassa.
2 kommenttia artikkeliin ”Yhdeksän vaiettua leiriä”
Järkyttävää lukea tällaista. En ole aikaisemmin tiennyt. Kiitos Anneli. Hyvä Paimion kesäteatteri!
En tiennyt, että leirejä oli näin paljon. Willy Daugsin asia oli tuttu.