Vuonna 2018 tuli sisällissodasta kuluneeksi 100 vuotta. Koska olen kirjoittanut aiheesta kaksi romaania, kaksi novellia ja puolikkaan näytelmää (toisen puolen Heini Tola) se näkyi ja tuntui. Vuosi oli kuten edellinenkin, esiintymisten aikaa: yli 100 esiintymistä tai haastattelua ympäri Suomea, edellisvuonna saman verran. Tilaisuudet olivat antoisia, ja on tervehdyttävää, että sisällissodan kauheuksia käsitellään ja sukutarinoita kerrotaan. Oli hienoa, miten monenlaiset yhteisöt, kirjastot, kunnat ja yhdistykset tapahtumia järjestivät ja miten avoimesti ja kiihkottomasti ihmiset aiheesta nykyään puhuvat.

Aikaa ja voimia esiintymiset kuitenkin vievät. Aikaa menee valmistautumiseen, matkustamiseen ja palautumiseenkin. Tosin ihmisten tapaaminen myös antaa voimaa ja rikastaa elämää. Kahden vuoden esiintymissuma aiheutti sen, että omaan kirjoittamiseen ei ollut keskittymisaikaa, mutta tämä oli oma valintani. En valita, tilanne oli ainutkertainen. Ainutkertainen oli varmasti myös kutsu Linnan juhliin itsenäisyyspäivänä. Selviydyin myös siitä.

Merkkivuosi tuotti sen suuren ilon, että Tampereen Työväen Teatteri teki Veriruusujen pohjalta musikaalin Tytöt 1918, dramatisointi ja ohjaus Sirkku Peltolan, musiikki Eeva Kontun, koreografia Marjo Kuuselan. Toinen ilonaihe oli KOMin toteutus Veriruusuista, dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijalan. Yle teki esityksestä taltioinnin sekä dokumentin. 

Myös Jyväskylän Huoneteatteri esitti (hyvin esittikin) Veriruusut, Erika Hastin ohjaus ja Pekka Saariston dramatisointi, joka on näistä ensimmäinen, tehty heti kirjan ilmestymisen jälkeen.

Jotain kuitenkin ehdin kirjoittaa:

Me Naisissa ilmestyi 8-osainen jatkokertomus Sisareni elämä, jonka olin osaksi kirjoittanut jo 2017.

Jatkokertomuksen pohjalta kirjoitin viihderomaanin Ihan pähkinöinä.

Osallistuin novellilla Eväät Marika Riikosen ja Päivi Haanpään toimittamaan antologiaan Tusina.

Virtasten kuvakirjasarjasta ilmestyi kymmenes osa Virtaset huvipuistossa ja sen kaveriksi Virtasten puuhakirja.

Tulossa on lapsille suunnattu kirjaprojekti, johon kirjoitin 50 pientä tarinaa. Melko työläs homma.

Erästä käsikirjoitusprojektia edistin ja versioita kirjoitin, työlästä sekin, mutta toteutuminen on arvoitus. Ei ainakaan vielä ensi vuonna. Toivon parasta, mutta tiedän, että taiteellisessa työssä jokaisen onnistumisen takana on monta epäonnistumista ja valtavasti tuloksetonta työtä.

Valtion kirjallisuustoimikunta hotkaisi sekin paljon aikaa ja työtä. Vuosittain toimikunnan jäsenet lukevat noin 800 hakemusta. Työaikaa menee hakemuksiin arviolta runsaat kaksi viikkoa, kokouksiin viikko. 

Olin Pirkanmaan kirjoituskilpailun ja Työväenkirjallisuuden päivän kirjoituskilpailun tuomaristossa. Molemmissa kilpailuissa pääsi lukemaan novelleja ja runoja, joiden kautta saattoi tutustua valtavaan määrään uusia kirjoittajia. Heidän joukossaan oli nimiä, joista varmasti vielä kuullaan.

Sain Virtasista Anni Swan-mitalin, joka on oikea, hopeinen mitali, melkein jääkiekon kokoinen ja painoinen. Romaanista Lahtarit sain Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinnon. 

Vietin kuukauden Tokiossa Kirjailijaliiton residenssissä. Ihanaan maaliskuun ajanjaksoon osui vielä sakuroiden kukinta-aika hanami-juhlineen. Kiotosta ostin käsilaukun, joka jäi kivaksi muistoksi matkasta.

Mainitsemisen arvoiseksi katson myös sen, että kesällä luin Volter Kilven Alastalon salissa samannimisen facebook-ryhmän jäsenenä. Ryhmässä aina joku tiesi muita enemmän, varsinkin merenrannan mies, kirjailija Tapio Koivukari. Kirja osoittautui mainettaan paremmaksi, sitä ei ollut raskasta lukea, joskin välillä puuduttavaa, Kilven kieli on ihmeellistä ja romaani oli paikoin hauska ja ilmaisuissaan yllättävän suorasukainen. En ole vielä hankkinut t-paitaa, jossa on teksti ”Olen lukenut Alastalon salissa”.