Kirjoittaminen on niin yksinäistä, huokaamme itsesäälisesti ja vain hiukkasen suuria kärsimyksiämme ja sankaruuttamme korostaen. Totta toinen puoli, mutta vain toinen. Ypöyksinäinen ei tarvitse eikä pidä olla.
Kun kirjailija kirjoittaa, läsnä on vain kirjoittaja, kone ja kirjoittajan mieli. Ehkä myös kissa. Kirjoittamisen ydintä ei voi delegoida eikä tehdä ryhmässä. Se on todellista yksinyrittämistä.
Jouko Turkka sanoi: Kaikki haluais sen menestyksen, mutta kukaan ei haluais tehdä sitä työtä. Käsikirjoitusguru Michael Hauge kirjoittaa: Monet meistä toivovat kirjoittaneensa käsikirjoituksen, mutta tärkeää on, haluatko kirjoittaa sen.
Pitää tehdä se työ. Itse ja yksin. Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Carveria, kuten tiedätte. Romaanin, novellikokoelman tai runojen kirjoittaminen on niin vaativa ja raskas työ, että kaikki vetoapu on tervetullutta ja luvallista. On kunniallista ja järkevää ottaa apua vastaan tai suorastaan hankkia sitä. Vetoapu on mahdollinen ja yksinkertainen asia: se tarkoittaa myötätuntoista ja ystävällistä kanssakulkijaa, jonka kanssa voi luottamuksellisesti keskustella tekeillä olevasta tekstistä.
Aloittavalle kirjoittajalle vetoapu voi olla kesäkurssi, kirjoittamisen opinnot tai kirjoittajaryhmä, mutta julkaissutkin kirjailija kaipaa usein apua. Nykyään on useita yrittäjinä toimivia kirjoittamisen ohjaajia tai kustannustoimittajia, jotka antavat palautepalvelua. Harkitsemisen ja hintansa arvoinen tuki sekin.
Harrastan tapaamisia toisten kirjailjoiden kanssa. Yhden kanssa tykykahveja ja –lounaita silloin tällöin, kahden kollegan kanssa taidenäyttelyitä ja keskustelua niiden ohessa, kolmannen kanssa vakiintunut juustokakkuinstituutio. Erään avuliaan sielun kanssa liotimme ruumiitamme kylpylässä viettäen itsekehiteltyä tyky-päivää, kun kirjoittaminen tökki ja harasi vastaan.
Kirjoittamisen prosessiin kuuluu hetki, jolloin Epäusko-niminen ankeuttaja hiipii loukostaan esittäen vuorosanojaan: Mitä järkeä tässä on? Tämä on lapsellista.Tämä on typerää. Kuka haluaa lukea tällaista?
Suden hetkellä kallis vetoavun antaja tulee kahville, lukee liuskojasi ja vakuuttaa, että kyllä tämä valmistuu ja siitä tulee hyvä. Tämä henkilö on kiinnostava. Tykkään tuosta kohdasta. Osaat kirjoittaa.
Vertaisavussa, näillä juustokakkukahveilla, tykylounailla ja taidenäyttelykierroksilla puhumme kirjoittamisesta, mutta vain sen verran, ettei tarinasta pihise räjähdysvoima ulos. Enimmäkseen kerromme, kuinka sujuu tai ei suju, joskus käsikirjoituksen ongelmista ja omista epäilyksistämme. On tärkeää saada puhua jollekulle, joka kuuntelee keskittyneesti.
Mielenkiintoista, että veteraaniurheilija Lätsä-Pekka Päivärinta puhui taannoin televisiossa lähes näillä sanoilla urheiluvalmentajan tarpeellisuudesta. Valmentajaa tarvitaan kannustamaan, katsomaan suoritusta ulkoapäin ja vahvistamaan urheilijan luottamusta itseensä. Mainiossa Klassinen Suomi –televisosarjassa kävi ilmi, että maamme ällistyttävän kapellimestarimenestyksen takana on kollegiaalisuus, ryhmä toisiaan kannustavia ja kirittäviä muusikoita. Vetoapu.
Kirjoittamisprosessi on herkkä. Kannattaa olla tarkka, kenen kanssa prosessin tai varsinkin tekstin jakaa. Myötätunto, asiantuntemus ja tuki ovat avainsanat. Väärään aikaan heitetty epäilys, vähättely, peitelty ilkeys tai myrkyllinen kommentti tekevät pahaa jälkeä ja voivat luhistaa motivaation ja työtarmon.
Kustannustoimittajan yksi rooli on antaa vetoapua. Hän on myös kustantamon edustaja ja käsikirjoituksen kriittinen ammattilaisarvioija, joten ei pidä odottaa sielun silitystä ja henkistä ylösrakennusta. Sen sijaan kustannustoimittajalta on lupa edellyttää asiantuntevaa, pätevää näkemystä. Aina kirjoittaja ei sellaista saa. Kustannustoimittajatkin ovat erilaisia. Jotkut ovat kokeneita, näkeviä, kannustavia ja selkeitä. Kaikki eivät ole. Kummallisia palautteita on kustantamoista singahdellut julkaisseillekin kirjailijoille saati sitten julkaisukynnyksen ylitystä yrittäville ensikertalaisille. On hyvä muistaa, että kustannustoimittaja on vain ihminen, jolla on omat mieltymyksensä ja oma kirjallinen makunsa. Kustannustoimittajia on onneksi paljon, ja aina on mahdollisuus saada toinenkin mielipide. Se on tärkeää varsinkin silloin, kun ensimmäinen mielipide on tyrmäävä tai käsittämätön. Oleellista on suojella helposti haavoittuvaa kirjoittavaa minää, jotta kirjoittamisen halu ja motivaatio ei tuhoutuisi – tuli asianomaisesta käsikirjoituksesta sitten julkaistua kirjaa tai ei.
Henkinen olalletaputus suoristaa ryhdin ja kirkastaa silmät. Kuunteleva ja ystävällinen läsnäolo on suuri lahja. Vetoavusta on syytä olla kiitollinen.
