Uskomukset, hyödylliset ja haitalliset, vaikuttavat ajatuksiimme, asenteisiimme, odotuksiimme ja sitä kautta koko elämäämme.
NLP-kouluttaja Terhi Friman veti haitallisten uskomusten purkuillan, johon osallistuin. Sivumennen sanoen, Terhillä on kiinnostavia NLP- ja kirjoituskoulutuksia, jotka löytyvät facebookista sivulta Kirjoita itsesi onnelliseksi.
Mietin ja käsittelin uskomuksiani ikääntymisestä. Ne ovat pyörineet mielessä, kun vanhenen ja lähipiirissä on tapahtunut kaikenlaista vanhenemiseen liittyvää ikävää ja surullista, sairauksia, kuolemaa, muistisairautta.
Huomasin uskomukseni olevan, että loppuikä on pelkkää surullista, yksinäistä alamäkeä ja että aikaa on olemattoman vähän. Miten oikea uskomus on, sitä en mene sanomaan, mutta ainakin uskomus on haitallinen ja rajoittava eikä vie minua eteenpäin.
Terhi kertoi uskomusten usein lähtevän lapsuudenperheen dynamiikasta ja olevan enimmäkseen tiedostamattomia. Ne tuntuvat siinä, miten puhumme itsellemme, mitä emme salli itsellemme ja millaisia malleja mieleemme on iskostunut.
”Enhän minä koskaan…”
”olisi kiva, MUTTA…”
”minä nyt vain olen tällainen…”
”aina minä mokaan…”
Illan mittaan mietimme, miksi kannamme huonoa uskomusta, mitä siitä saamme, keneltä se on peräisin, mikä sen tarkoitus on, miten se rajoittaa elämäämme, miksi pidämme uskomuksesta kiinni ja miten se meitä hyödyttää. Kuvittelimme myös, mikä muuttuisi, kun muuttaisimme uskomustamme.
Havaitsin, että uskomukseni vanhuuden surkeudesta on paljolti peräisin lapsuuteni ja nuoruuteni vanhuuskuvastosta, elokuvista, lauluista ja jopa pilapiirroksista.
Niissä vanhuus on
– yksinäistä
– köyhää
– onnetonta
– sairasta
– pilkan aihe
Mietitään vaikka iskelmiä. Niissähän vanhus, tavallisesti nainen, aina köyhä, istuu metsämökissä yksin.
”Ovat lapset maailmaan hältä lähteneet, elon iltaan on hänet yksin jättäneet”.
”Mitään ei äiti pyydä, yhtä vai toivoo hän, lapsilta viestin pienen, kauniin ja lämpimän”.
” Vain kesäaikaan auto pihaan kaartaa, viikko vierii, mummo yksin jää”.
Tai ajatellaan anoppivitsejä. Kas kummaa, niitä on paljon enemmän kuin appivitsejä.
Anopit ovat pahansuopia ja vastenmielisiä vanhoja naisia, miniöitään ja vävyjään kalvavia riivinrautoja. (Todellisuudessa anopiksi tullaan viisikymppisenä.)
Elokuvien ja näytelmien vanhat ihmiset olivat (ovat edelleen?) kliseisiä, huonosti liikkuvia, huonokuuloisia (miten mainio huumorin aihe), ajatusmaailmaltaan jämähtäneitä ja konservatiivisia. Jos heillä on rahaa tai valtaa, he ovat ahneita ja määräilynhaluisia, jos ei ole rahaa eikä valtaa, he ovat komenneltavia surkimuksia, joita jokainen voi ohi mennessään potkaista. Paitsi jos he ovat näitä, jotka puolustautuvat kaulin kädessä.
Jos vanhenemisesta jotain iloa löytyy, se on siinä, että vanha ihminen ylipäänsä on naurettava ja mainio pilkan kohde. Vanhan ihmisen rakkauden tai seksin tarpeet vasta naurettavia ovatkin, sillä sellaisia tunteita ei saa enää olla.
Tämän hetken vanhuskuvasto kuvaa huonosti hoidettuja hoivakoteja, surkeita ruokia, vaippoja, muistisairautta, puolustuskyvyttömyyttä, itsemääräämisoikeuden menetystä. Vanhat ihmiset nähdään taakkana, jota yhteiskunta ei halua kantaa.
Ei ihme, jos vanheneminen ahdistaa siitä huolimatta, että yhä useammat elävät yhdeksänkymppisiksi ja asuvat kotonaan yhä pitempään. Siitä huolimatta, että nykypäivän vanhat ihmiset ovat terveempiä, paremmin koulutettuja ja pitkäikäisempiä kuin ennen.
Huomasin senkin, että lapsuudessani viljelty mielikuva vanhuudesta oli aikanaan todellisuusperäinen. Eläkkeet olivat surkeita, eikä kotiäideillä eläkettä edes ollut. Kansaneläkkeellä kituuttavat vanhat ihmiset olivat todellakin köyhiä. He olivat syntyneet 1800-luvulla, jolloin terveydenhuolto oli surkeaa samoin kuin ravitsemus tai koulutus. Kuusikymppinen oli silloin vanhus. Kaupungistuminen ja muutto Ruotsiin aiheuttivat sen, että edellinen sukupolvi jäi mökkeihinsä. Miehet kuolivat ensin ja naiset jäivät yksin.
Viime kesän Teatterikesässä ranskalainen Zirlib ryhmä esitti La vie secrète des vieux eli vanhojen salainen elämä. Se oli hurmaava ja elämäniloa antava esitys. Kriitikko kirjoitti, ettei siinä ihmeellisiä paljastuksia ollut, mutta minusta on ihmeellistä, että 85-vuotias kertoo seksielämästään (nautinnollista mutta hitaampaa kuin ennen) tai 90-vuotias kertoo, miten kaipaa suudelmia. Videolla nähtiin koskettava Romeo ja Julia -tarina. Omaiset pitivät vanhojen ihmisten romanssia niin sopimattomana, että estivät tapaamiset. Esiintyjät olivat aitoja vanhoja ihmisiä, jotka olivat kiertäneet esityksellään niin monta vuotta, että yksi heistä oli jo kuollut, mutta kulki tuhkauurnassaan edelleen ryhmän mukana.
Korjasin uskomustani. Vanheneminen voi olla sisällökästä ja onnellista. Vuosia voi olla edessä paljon.
kuva Depositphotos
14 kommenttia artikkeliin ”Vanhenemisen kuvat ja uskomukset”
Olen myös paljon miettinyt vanhenemista ja tuota, mikä ”on vielä realistista” ja mikä on tarpeetonta elämän itseltään rajoittamista. Ja on mielenkiintoista katsoa miten luonteeltaan ja elämänasenteeltaan erilaiset ihmiset elävät vanhuuttaan. Jäykkyys ja torjuva tuomitsevuus eivät tuo kiinnostavaa elämää. Joustavuus, ennakkoluulottomuus ja huumori näyttävät auttavan, vaikka hyvin vaikeitakin asioita olisi tapahtunut. Yritän ottaa oppia näistä, kun vuosia toivottavasti vielä kertyy.
Kiitos kirjoituksesta Anneli ja hyvää alkukesää!
Se on totta ja minua surettaa ja pelottaa, että aikaa on vähän tai vähemmän. Kuolema pelottaa. Joskus tuntuu, että olemme itsekkäitä jos haluamme elää emmekä luopua siitä ihanasta, jota tässä maailmassa on kaiken paskankin ohella.
Kuolemanpelko on tabu, moni ei halua puhua aiheesta ollenkaan.
Eläkkeellä oleminen nykyään on helpompaa aikaa useimmille naisillekin, kun työuran takia ei tarvitse nälkää nähdä. Olemme hankkineet harrastuksia jo työvuosien aikana. Ja halutessamme yhä useammin saamme vielä tehdä töitäkin, eli osaamistamme ei ole unohdettu.
Moni potee kuolemisen pelkoa eli pelkoa siitä, että joutuu viimeiset aikansa kärsimään kipuja ja olemaan muiden avun varassa. Kuolemanpelko on tosiaan tabu.
Voisin muuttaa Espajaan, kun osaan kieltä auttavasti tai Helsinkiin kulttuurielämysten äärelle, JOS eroaisin monisairaasta yhä vaativammasta puolisostani. En raaski. Tuntuisi heitteillejätöltä.
Niin, siis minua ei ollenkaan haittaa se, että muut pitävät minua vanhana, niin kauan kuin minulla jalat, kädet, aistit ja pää toimivat. Se haittaa, että minulla, terveellä ihmisellä on rajoittava avioliitto. Arvelen olevani yksi tuhansista kaltaisistani vanhuksista.
Sinä olet. Hoivavastuu puolisosta voi olla raskas. Olen Muistiyhdistyksessä kuullut kertomuksia. Ja vielä julistetaan, että vielä enemmän pitäisi omaisten huoltaa läheisiään. Eivät he nytkään paljon apua raskaaseen työhönsä saa. Kahdeksankymppinen hoivaamassa toista kahdeksankymppistä. Kohtuutonta se on.
Ehkä eläkeikä on parasta ikää, jos on kohtalaisen terve ja on seuraa. Voi itse päättää mitä tehdä, jäsennellä viikon ja olla monessa ryhmässä. Tehdä vähän töitä jos haluttaa ja saa. Levätä kun on väsynyt. Erilaiset ihmissuhteet antavat paljon iloa ja yhteenkuuluvaisuutta. Olen monessa ryhmässä mukana.
Ehkä yksinäisyys on monella ikäistyneelle kaikistra vaikeinta. Tarvitaan joku joka voi antaa vastustusta ja uusia ajatuksia. Muuten sitä kelaa samoja asioita päivästä toiseen. Siis ympäristön pitäisi antaa vastustusta ja palautetta – ei kohdella kuin pientä lasta!!
Järkevät puhekumppanit ovat arvokkaita. Ihmisten seuraan pitää hakeutua, vaikka ei aina huvittaisi.
Hei Anneli. Olen ajatellut etten lakkaa elämästä vaikka olen kohta kahdeksankymmenen. Minulla on aina ollut lemmikki koira. Viime jouluna otin vielä uuden pienen seurakoiran pennun. Se liikuttaa minua. Liikun lenkkipoluilla. Näen muitakin ihmisiä ja juttua piisaa. Alkaa koirasta. Samalla aika hurahtaa muitakin niitä näitä jutellessa. Nyt on aikaa harrastaa ja tavata ihmisiä. Rintamamies talo pitää virees kun lämmitys on puilla. Valokuvaan luontoa. Aikanaan valokuvasin viittä lastenlasta. Nyt ovat aikuisia. Valokuvista tein jokaiselle omat albumit heidän lapsuudestaan aikuisiksi.
Kuulostaa siltä, että onnistut saamaan ilon irti arkisista asioista. Hyvä elämänasenne.
Ystävien lapsenlapsi, pieni Siiri, tuli ulkoleikeistä uupuneena ja sanoi, että olen ihan vanhukainen. Nappasin tämän saman omaan käyttööni. En ole vanhus, ikäihminen tai seniori. Olen vanhukainen!
Jämähtäminen tappaa.
Siksi vaikka luudalla lentoon.
Vierivä kivi ei sammaloidu eikä lentävä luuta ruostu vai kuinka se meni.
Hienoa Anneli! Jokaisen ”vanhan” ja vanhaksi tulevan pitäisi lukea . Kaikista meistä tulee iäkkäitä mutta vanhoiksi meidän ei tarvitse tulla.
Meidän ei tarvitse noudattaa aikansaeläneitä uskomuksia siitä, millainen vanhan ihmisen pitää olla. Voimme olla yksilöitä.