Venäjän raakalaismainen ja brutaali hyökkäys Ukrainaan on masentanut mieleni. Niin on varmasti käynyt meistä useimmille. Siviilien teurastaminen, teloittaminen ja suojaan etsiytyneiden tai pakenevien ihmisten silmitön pommittaminen on jotain niin kaameaa, että sitä ei järki tahdo tajuta. Toistasataa lasta on kuollut. Kymmenen miljoonaa ukrainalaista on paennut. 

Uusimmat hirveät uutiset ovat Buchasta, mistä on löytynyt joukkohautoja ja teloitettuja siviilejä. Venäläiset sotilaat ovat ryöstäneet elintarvikkeet Mariupoliin yrittäneestä autosaattueesta. Venäjä on tarkoituksellisesti tuhonnut pommeillaan suuren ruokavaraston. Polttoainevarastoja tuhotaan. Se on poltetun maan taktiikkaa, jonka tarkoitus on aiheuttaa kärsimystä siviiliväestölle.

Vaikka itse olen turvassa, sotauutiset ja tieto Euroopassa käytävästä oikeudettomasta hyökkäyssodasta ja ihmisten tuskasta kuluttavat psyykeä. Minustakin on tullut itkuherkkä, mitä en tavallisissa oloissa ole. Itken Ukrainaa joka päivä.

Kun näen Volodomir Zelenskyin pitävän puhetta t-paita päällä ja parta taas vähän pidempänä, liikutun. Itken siinä vaiheessa, kun hän huudahtaa Slava Ukraini! Kunnia Ukrainalle.

Saan kyyneleet silmiini myös televisiokuvista, joissa nuoret isät halaavat lapsiaan juna-asemalla – lapset ja vaimo lähdössä pakomatkalle, mies palaa taistelemaan. Lapset puristavat isää kaulasta kuin henkensä hädässä, käsittämättä tilanteesta muuta kuin että jotain kauheaa on tapahtumassa ja isä on vaarassa.

Joka kerta itken Ukrainan kissoja ja koiria. Niitä on televisiokuvissa paljon, katsokaapa. Liikutun ukrainalaispakolaisten inhimillisyydestä, kun he eivät jätä lemmikkejään, vaan vaeltavat romahtaneiden siltojen viertä lankkuja pitkin puseronsa alla kissa.

Lasten pelastaminen on itsestään selvää, lemmikkien ei ole. Pakolaisilla ei ole muuta kuin reppu selässään, mutta perhehopeoiden tai vaihtokenkien sijaan he kantavat kissaa.