Uudenvuoden lähestyessä tulee pöllähtänyt olo: mihin vuosi oikein katosi? Teinkö jotain, mitä tapahtui? Mutta kun vuotta perkaan tarkemmin, huomaan, että on tullut tehdyksi ja koetuksi kaikenlaista. Itse asiassa vuosi 2017 oli poikkeuksellisen työteliäs.

Suomen valtio täytti 100 vuotta, ja koska olen kirjoittanut kaksi kansalaissotaan liittyvää romaania, esiintymisiä ja haastatteluja oli paljon, yhteensä 76, joista pelkästään syksyllä yhtä paljon kuin tavallisesti koko vuonna. Silloin on veisattava, kun on virsikirja levällään, joten olen mennyt esiintymään, jos vain on ollut mahdollista. Tällainen tilaisuus on kuitenkin vain kerran sadassa vuodessa. Matkasaarnaajana olen päässyt mm. Kiteelle, Kemiin, Haapajärvelle, Alavieskaan ja Kannukseen, Seinäjoelle, Poriin ja Naantaliin.

Alkuvuonna romaani Lahtarit ilmestyi ja sai hämmästyttävän paljon huomiota ja julkisuutta, varmaan juuri merkkivuoden vuoksi. Nuorten ilmajokelaispoikien sotaretki kiinnosti enemmän kuin ikinä osasin arvata.

Syksyllä sai ensi-iltansa Heini Tolan kanssa kirjoittamani näytelmä Erottaja 1917-1918 teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Valmis esitys teki minuun vaikutuksen, pelkistetty, tyylitelty tarina, jossa kuusi näyttelijää kertoo koskettavasti punaisen Helsingin nousun ja tuhon.

Janne Salminen ohjasi Veriruusut Mänttään. Harrastajaesityksen intensiteettiä oli ilo katsoa.

Keväällä ilmestyi yhdeksäs Virtas-kuvakirja. Ujo Vilma Virtanen lähti virpomaan, ja Noora Katto kuvitti taas aivan ihastuttavasti. Lastenkirjani Kulkurikaksikko pääsi Kirjavarkaus-ehdokkaaksi.

Kirjallisuuteen liittyvät luottamustehtävät työllistivät myös. Olin ensimmäistä vuotta valtion kirjallisuustoimikunnassa ja hämmästyin työn suurta määrää. Vaikka kokouksia ei ole vuodessa monta, taisi olla neljä, apuraha-anomusten lukeminen vie paljon aikaa. Pitkien työskentelyapurahojen hakemuksia (noin 300, jokaisessa n. 5 liuskaa) luin kolme viikonloppua. Kohdeapurahoihin meni melkein yhtä paljon aikaa. Eläkehakemuksia luin päivän. Hakemusten lukeminen sisältyy kokouspalkkioon, joka on 120 euroa.

Rahojen jakaminen on toisaalta erittäin mielekästä, toisaalta tuskallista, sillä alle viidennes hakijoista saa apurahan. Taiteilijaeläkkeitäkin myönnetään alle viidennekselle, 8 – 10, vaikka eläkeiän saavuttaneiden kirjailijoiden ja kääntäjien eläkkeet ovat monesti vähäiset. Apurahansaajat tulivat eläkevakuutuksen piiriin vasta vuonna 2009.

Olin Pirkanmaan kirjoituskilpailun sekä Kariston kuvakirjakilpailun tuomaristossa. Ne olivat mukavia työtehtäviä: sai lukea lahjakkaita, mielikuvituksellisia tekstejä ja jakaa niille palkintoja. Pirkanmaan kirjoituskilpailuun voivat osallistua vain kirjoittajat, jotka eivät ole vielä julkaisseet, joten voittajista todennäköisesti nousee tulevaisuuden kirjailijoita. Kuvakirjakilpailuun tuli yli 800 tekstiä, mutta yllätys oli, että nimimerkeillä käydyn kilpailun kärkeen nousi tunnettuja kirjailijoita ja vain yksi uusi nimi. Laatu siis näkyy.

Kuluvana vuonna opiskelin Tampereen ammattikorkeakoulun englanninkielisessä käsikirjoittamisen maisteriohjelmassa ja valmistuin syksyllä. Sain vakuuttavan arvonimen Master of Culture and Arts. Osana lopputyötäni kirjoitin englanniksi elokuvakäsikirjoituksen, jolla on nyt kiinnostunut tuottaja ja ohjaaja – vain rahaa enää puuttuu. Opiskelu on ihanaa, se pistää oman ajattelun liikkeelle, etenkin kun opintoryhmässäni oli viisi ihmistä, kaikilla erilainen käsikirjoittajatausta.

Vuoteen kuului myös kaksi pariviikkoista, antoisaa matkaa. Toinen suuntautui Pekingiin, jonne pääsin Kirjailijaliiton delegaatiossa pitämään työpajaa yliopiston suomenkielen opiskelijoille aiheenani villit Virtaset. Matka kaikkineen oli inspiroiva ja opiskelijat sympaattisia. Samalla tuli tutustuttua kollegoihin Emmi Itärantaan ja Roope Lipastiin sekä liiton työntekijöihin Anna Chydeniukseen ja Suvi Oinoseen.

Toisen matkan määränpää oli Tartto, jonne matkustamiseen meni saman verran aikaa kuin Pekingin matkaan. Tartto on hurmaava kaupunki, täynnä nuoria opiskelijoita ja vanhaa historiaa. Kaikkialle pääsi kävellen, ja kaupungissa on kosolti mielenkiintoisia museoita. Eniten jäivät mieleen KGB:n sellit ja Viron uusi kansallismuseo, jonka arkkitehtuuri on huima. Majoituksen tarjosi Tampere-maja, 1700-luvulta peräisin oleva, kauniisti restauroitu ja tunnelmallinen talo.

Lukupiirimme Kittiyhdistys tutustui italialaiseen ja australialaiseen kirjallisuuteen. Freelance-toimittajanaisten – nykyään enimmäkseen eläkeläisten – kanssa joimme edelleen kerran kuussa aamukahvit, traditio, jota on harjoitettu kohta kaksikymmentä vuotta.

Teatterissa ja taidenäyttelyissä ehdin käydä liian vähän. Jarmo Mäkilän näyttely poikahahmoineen, Jacob Hashimoton leijainstallaatiot ja Pekingin biennaali sekä Art Districtin monet näyttelyt jäivät mieleen, teatterista taas TTT:n Viita 47 ja opiskelijoiden valmistama Kevään herääminen.

Yksityiselämän puolella merkittävintä taisi olla tyttären pääsy opiskelemaan tokiolaiseen Toyo-yliopistoon ja proseduurin vaatima hirvittävä paperisota ja byrokratia. Sitä seurasi kotimainen lomaketaistelu Kelaa vastaan, mutta tällä hetkellä tilanne näyttää vakaalta (koputan puuta). Poikani puolestaan edistyi harppauksin videokuvaajan töissään ja jatkoi avopuolisonsa Lotan kanssa sitkeästi Lanttimatkat-vlogin ylläpitämistä ja maailmanmatkailua. Tällä hetkellä Lantit ovat Laosissa.

Kotona tehtiin hiukan remonttia ja sain parinkymmenen vuoden haikailun jälkeen ikkunaan Jouni Kopsan lasimaalauksen nimeltä Valo. Nyt minulla on ikioma aurinko, jota katson joka aamu tassutellessani aamukahvia keittämään.

Vilkaisin edellisvuoden tilinpäätöstäni. Siellä kirjoitan: ”Vuosi oli työläs. Työtä oli liikaa.” Kehotan itseäni: ”on luovuttava siitä päähänpinttymästä, että työt loppuisivat tekemällä.”

Ja olenko ottanut opikseni. En. Minulla on taipumus työhulluuteen. Asialla on puolensa ja puolensa.