Tilinpäätös

Uudenvuoden lähestyessä tulee pöllähtänyt olo: mihin vuosi oikein katosi? Teinkö jotain, mitä tapahtui? Mutta kun vuotta perkaan tarkemmin, huomaan, että on tullut tehdyksi ja koetuksi kaikenlaista. Itse asiassa vuosi 2017 oli poikkeuksellisen työteliäs.

Suomen valtio täytti 100 vuotta, ja koska olen kirjoittanut kaksi kansalaissotaan liittyvää romaania, esiintymisiä ja haastatteluja oli paljon, yhteensä 76, joista pelkästään syksyllä yhtä paljon kuin tavallisesti koko vuonna. Silloin on veisattava, kun on virsikirja levällään, joten olen mennyt esiintymään, jos vain on ollut mahdollista. Tällainen tilaisuus on kuitenkin vain kerran sadassa vuodessa. Matkasaarnaajana olen päässyt mm. Kiteelle, Kemiin, Haapajärvelle, Alavieskaan ja Kannukseen, Seinäjoelle, Poriin ja Naantaliin.

Alkuvuonna romaani Lahtarit ilmestyi ja sai hämmästyttävän paljon huomiota ja julkisuutta, varmaan juuri merkkivuoden vuoksi. Nuorten ilmajokelaispoikien sotaretki kiinnosti enemmän kuin ikinä osasin arvata.

Syksyllä sai ensi-iltansa Heini Tolan kanssa kirjoittamani näytelmä Erottaja 1917-1918 teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Valmis esitys teki minuun vaikutuksen, pelkistetty, tyylitelty tarina, jossa kuusi näyttelijää kertoo koskettavasti punaisen Helsingin nousun ja tuhon.

Janne Salminen ohjasi Veriruusut Mänttään. Harrastajaesityksen intensiteettiä oli ilo katsoa.

Keväällä ilmestyi yhdeksäs Virtas-kuvakirja. Ujo Vilma Virtanen lähti virpomaan, ja Noora Katto kuvitti taas aivan ihastuttavasti. Lastenkirjani Kulkurikaksikko pääsi Kirjavarkaus-ehdokkaaksi.

Kirjallisuuteen liittyvät luottamustehtävät työllistivät myös. Olin ensimmäistä vuotta valtion kirjallisuustoimikunnassa ja hämmästyin työn suurta määrää. Vaikka kokouksia ei ole vuodessa monta, taisi olla neljä, apuraha-anomusten lukeminen vie paljon aikaa. Pitkien työskentelyapurahojen hakemuksia (noin 300, jokaisessa n. 5 liuskaa) luin kolme viikonloppua. Kohdeapurahoihin meni melkein yhtä paljon aikaa. Eläkehakemuksia luin päivän. Hakemusten lukeminen sisältyy kokouspalkkioon, joka on 120 euroa.

Rahojen jakaminen on toisaalta erittäin mielekästä, toisaalta tuskallista, sillä alle viidennes hakijoista saa apurahan. Taiteilijaeläkkeitäkin myönnetään alle viidennekselle, 8 – 10, vaikka eläkeiän saavuttaneiden kirjailijoiden ja kääntäjien eläkkeet ovat monesti vähäiset. Apurahansaajat tulivat eläkevakuutuksen piiriin vasta vuonna 2009.

Olin Pirkanmaan kirjoituskilpailun sekä Kariston kuvakirjakilpailun tuomaristossa. Ne olivat mukavia työtehtäviä: sai lukea lahjakkaita, mielikuvituksellisia tekstejä ja jakaa niille palkintoja. Pirkanmaan kirjoituskilpailuun voivat osallistua vain kirjoittajat, jotka eivät ole vielä julkaisseet, joten voittajista todennäköisesti nousee tulevaisuuden kirjailijoita. Kuvakirjakilpailuun tuli yli 800 tekstiä, mutta yllätys oli, että nimimerkeillä käydyn kilpailun kärkeen nousi tunnettuja kirjailijoita ja vain yksi uusi nimi. Laatu siis näkyy.

Kuluvana vuonna opiskelin Tampereen ammattikorkeakoulun englanninkielisessä käsikirjoittamisen maisteriohjelmassa ja valmistuin syksyllä. Sain vakuuttavan arvonimen Master of Culture and Arts. Osana lopputyötäni kirjoitin englanniksi elokuvakäsikirjoituksen, jolla on nyt kiinnostunut tuottaja ja ohjaaja – vain rahaa enää puuttuu. Opiskelu on ihanaa, se pistää oman ajattelun liikkeelle, etenkin kun opintoryhmässäni oli viisi ihmistä, kaikilla erilainen käsikirjoittajatausta.

Vuoteen kuului myös kaksi pariviikkoista, antoisaa matkaa. Toinen suuntautui Pekingiin, jonne pääsin Kirjailijaliiton delegaatiossa pitämään työpajaa yliopiston suomenkielen opiskelijoille aiheenani villit Virtaset. Matka kaikkineen oli inspiroiva ja opiskelijat sympaattisia. Samalla tuli tutustuttua kollegoihin Emmi Itärantaan ja Roope Lipastiin sekä liiton työntekijöihin Anna Chydeniukseen ja Suvi Oinoseen.

Toisen matkan määränpää oli Tartto, jonne matkustamiseen meni saman verran aikaa kuin Pekingin matkaan. Tartto on hurmaava kaupunki, täynnä nuoria opiskelijoita ja vanhaa historiaa. Kaikkialle pääsi kävellen, ja kaupungissa on kosolti mielenkiintoisia museoita. Eniten jäivät mieleen KGB:n sellit ja Viron uusi kansallismuseo, jonka arkkitehtuuri on huima. Majoituksen tarjosi Tampere-maja, 1700-luvulta peräisin oleva, kauniisti restauroitu ja tunnelmallinen talo.

Lukupiirimme Kittiyhdistys tutustui italialaiseen ja australialaiseen kirjallisuuteen. Freelance-toimittajanaisten – nykyään enimmäkseen eläkeläisten – kanssa joimme edelleen kerran kuussa aamukahvit, traditio, jota on harjoitettu kohta kaksikymmentä vuotta.

Teatterissa ja taidenäyttelyissä ehdin käydä liian vähän. Jarmo Mäkilän näyttely poikahahmoineen, Jacob Hashimoton leijainstallaatiot ja Pekingin biennaali sekä Art Districtin monet näyttelyt jäivät mieleen, teatterista taas TTT:n Viita 47 ja opiskelijoiden valmistama Kevään herääminen.

Yksityiselämän puolella merkittävintä taisi olla tyttären pääsy opiskelemaan tokiolaiseen Toyo-yliopistoon ja proseduurin vaatima hirvittävä paperisota ja byrokratia. Sitä seurasi kotimainen lomaketaistelu Kelaa vastaan, mutta tällä hetkellä tilanne näyttää vakaalta (koputan puuta). Poikani puolestaan edistyi harppauksin videokuvaajan töissään ja jatkoi avopuolisonsa Lotan kanssa sitkeästi Lanttimatkat-vlogin ylläpitämistä ja maailmanmatkailua. Tällä hetkellä Lantit ovat Laosissa.

Kotona tehtiin hiukan remonttia ja sain parinkymmenen vuoden haikailun jälkeen ikkunaan Jouni Kopsan lasimaalauksen nimeltä Valo. Nyt minulla on ikioma aurinko, jota katson joka aamu tassutellessani aamukahvia keittämään.

Vilkaisin edellisvuoden tilinpäätöstäni. Siellä kirjoitan: ”Vuosi oli työläs. Työtä oli liikaa.” Kehotan itseäni: ”on luovuttava siitä päähänpinttymästä, että työt loppuisivat tekemällä.”

Ja olenko ottanut opikseni. En. Minulla on taipumus työhulluuteen. Asialla on puolensa ja puolensa.

10 kommenttia artikkeliin ”Tilinpäätös

  1. Moros Anneli
    Lahtarit sain luettua loppuun pari viikkoa sitten. Luen yleensä melko paljon kaikenlaisia artikkeleita ja tallennan niitä. En ole jaksanut/viitsinyt lukea jotain kirjaa kannesta kanteen noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Nyt 65-vuotiaana innostuin. Kiitos siitä sinulle. Isoisästäni on löytynyt lisää materiaalia ja näkyipä hän yhdessä kuvassa Tampereen Vapriikin draamaesityksessä, jossa kävin lasteni kanssa. Tekstiä syntyy pikkuhiljaa.
    Hyvää kevään jatkoa sinulle
    Tapio

      • Nokian Kerholaan oot näköjään tulossa. Näillä näkymin oon tulossa kuuntelemaan. Äitini on saattohoidossa eli se saattaa aiheuttaa esteen. Kuvitteellista vuoropuhelua taatani kanssa loin taas muutaman rivin. Keräilymessuilta löysin Tampere-aiheisen kirjan vuodelta 1947. Kirjasta löytyi alustavaa tietoa mummini kouluajoista 1900-luvun alusta. Mutta katellaan ja jos pääsen Kerholaan niin ois kiva vaihtaa pari sanaa kiireen keskelläkin.
        Tapio

  2. Moros Anneli
    Lahtarit on ollut luettavanani pari päivää ja olen päässyt vasta sivulle 44 (olen hidas lukija) Ylioppilas Nils Friis, jossa sivutaan Suinulan tapahtumia. Aamulehdessä oli artikkeli 31.01.2018 “Aseet räiskyivät kuolemaa Suinulassa.” Tapauksesta oli tuolloin kulunut sata vuotta. Jokin kolahti ja aloin tutkia asiaa, oman isäni eräästä lausahduksesta muistui mieleeni taatani hautajaisissa 70-luvun alussa. “Taata haudattiin punaisten luoti jalassa.” Vanhoista dokumenteista löysin Oulussa kirjoitetun lääkärintodistuksen joka oli jo melkoisen painava todiste paikanpäällä olosta tuolloin. Oulu on sikäli looginen paikka että sukunsa on peräisin Kempeleeltä. Eräästä Vapriikin kuvasta tunnistin myös taatani Olli Perttusen. Kuva on luultavasti otettu ennen suinulan tapausta. Jotain fiktiivistä ja dokumenttiin perustuvaa tarinaa yritän kehitellä pikkuhiljaa lähinnä omaan käyttöön. Jollain tavalla yritän ymmärtää hänen radikalisoitumistaan IKL.n jäseneksi tätä kautta.
    Kiitos kirjasta joka tuntuu imaisevan mukaansa
    Lämpimin terveisin
    Tapio Perttunen

    • Mielenkiintoista! Kahden kirjoittamani sisällissotaromaanin jännimpiä seurauksia ovat olleet todellisten ihmisten kertomukset omista esivanhemmistaan. Olen kuullut/lukenut hämmästyttäviä tarinoita. Nainen, joka oli asunut lapsuutensa Valkeakosken tyttöjen teloituspaikan vieressä tuntematta tapahtunutta. Mies, joka tunnisti sukulaisensa erään kirjan henkilön esikuvaksi. Ja kaikki nämä sukujen sisällissotatarinat. Leireille kuolleita ukkeja, kotiportailleen ammuttuja naisia, sattumalta pelastuneita setiä. Sisällissota on lähes kaikkien sukujen historiassa. Ei ihme, jos se viiltää edelleen.
      Joutuminen Suinulan tapahtumien keskiöön on hyvin voinut olla tekijä, joka on radikaalistanut isoisäsi. Paljon onnea tarinalle. Siinä on hommaa, mutta vähän päivässä, paljon viikossa, se on hyvä periaate. Anneli K.

      • Kiitos vastauksestasi.
        Olen tässä pari päivää pitänyt “vapaata” kirjoittamisesta. Materiaalia kerään toki pikkuhiljaa ja lueskelen kirjaasi. Nils Friis kiehtoo toki, koska se liippaa läheltä taataani. Taatani harrasti valokuvausta, niinkuin itsekin. Vanhojen valokuvien kautta yritän saada jonkunlaista yhteyttä häneen ja sitä kautta myös mummiini, jonka elämä luultavasti liittyi Tampereeseen sata vuotta sitten. Mummiin jonkunlainen henkinen tunneside läheisempi.
        Mutta kiitos kannustuksesta ja palaillaan
        Tapio Perttunen

  3. Kiitos vielä vuoden aikana saaamastani avusta Sinulta. Yllättäen PIKIStä löytyi ”Ähtärin suojeluskunnan historia” muistaakseni vuodelta 1920, josta selvisi minunkin isäni osuus.
    Hyvää ja onnellista uutta vuotta!
    T. Martti Saranen

    • Olipas onnekas löytö! Tämän vuoden kokemusten perusteella kovasti kaivattaisiin tiedostoa valkoisista sotilaista. Helppokäyttöistä, josta voisi nimen perusteella löytää esivanhempansa. Toivotan onnellisia tapahtumia ja kaikenlaista iloa alkavalle vuodelle!

  4. Hei Anneli!

    Mielenkiintoista luettavaa! Onpa ollut töitä. Inspiraatiota hain ja sain.

    Viimeisiä ripauksia kirjoittaen
    ja
    Sinulle täältä tornistani (tervetuloa katsomaan!) toivottaen

    Voimallista Vuotta 2018!

    Marjatta

Jätä kommentti