Vuodelta 2025 toivoin työn ja vapaa-ajan tasapainoa. Niitä olin tuloksettomasti toivonut myös vuodelta 2024. Toivoin, että Ilmajoen Isoviha-ooppera onnistuisi ja yleisö sen löytäisi. Että Jotuni-näytelmästä tulisi hieno esitys. Että loppuvuonna pystyisin tarttumaan proosaan. Kehotin itseäni ryhdistäytymään ja liikkumaan säännöllisemmin.
Eipä tullut vuodesta 2025 tasapainoinen vaan vuoristorata, jollaista en ole kokenut vuosiin. Vuodessa oli odottamattomia onnen ja ilon hetkiä, mutta myös todellista sodan pelkoa sekä kauheita surun ja epätoivon syövereitä, nekin arvaamattomia.
Kova vuosi oli, kieltämättä. Sen päätti hirvittävä marraskuu, jolloin sain joka viikko kohtalolta uuden moukariniskun. Ei kaksi kolmannetta eikä kolmas paritta, niitä tuli neljä peräjälkeen. En ehtinyt edellistä edes tajuta, kun jo seuraava löi maahan. Kaksi läheistä ihmistä joutui sairaalaan pelottavan vakavassa tilassa, veljeni kuoli yllättäen ja neljän päivän kuluttua melkein kuolin itsekin samaan tautiin, keuhkoveritulppaan ilman ennakkovaroitusta. Iskuista ja emboliasta toipuminen vei loppuvuoden, mutta nousin kuitenkin jaloilleni, kiitos facebookista ja ystäviltä saamani tuen ja avun.
Vuosi oli draamalle omistettu, sillä ensi-iltoja oli kolme ja neljättä draamaa kirjoitin. Ilon hetkiä olivat Ilmajoen Isoviha-oopperan onnistuminen ja yleisön tunnekylläinen palaute. Oopperaa seurasi henkinen kuoppa, jollaisen suuren luovan työn päättyminen aina tuottaa. Isonvihan jälkeinen tyhjyys ja ahdistus olivat tavallista rankempia, kaiketi siksi, että projekti ja sen raskaus olivat suuremmat kuin millään aiemmalla työllä.
Kansallisteatterissa sai syksyllä ensi-iltansa Heini Tolan ja minun näytelmä Jotuni, jonka Heini myös ohjasi. Vuoden viimeinen ilontuoja oli musiikkirevyy Sörkka svengaa, jonka Greta-tuotanto toteutti ja Reetta Ristimäki ohjasi musiikkiteatteri Kapsäkkiin. Sörkan ensi-illasta palatessa sitten kalma kouraisikin keuhkojani.
Kirjoitin Mikkelin Muisti-keskuksen näyttelyyn videokäsikirjoituksen sotaveteraani Antti Henttosesta. Tallinnan Kiek in de Kök -museoon kirjoitin kuulokkeista kuunneltavan esittelyn museon näyttelyistä ja pääsin samalla käymään Tallinnassa kaksi kertaa, mikä oli ihanaa.
Pyöveli-romaanistani dramatisoin monologin, jota koetamme Kari Kinnaslammen kanssa edistää esitykseksi asti.
Forssalainen harrastajateatteri dramatisoi ja valmisti Haihtuneista esityksen.
Proosaa ilmestyi vain kuvakirja Varzan, Virtasten valtias, jonka tutusti kuvitti Noora Katto.
Draamavuonna kaipasin proosan kirjoittamista ja rupesin pitämään eräänlaista vuoden mittaista päiväkirjaa.
Osallistuin kirjoittamista käsittelevään antologiaan Kirjoita vuosi, jonka toimittivat Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola. Kirjoitin Parnassoon artikkelin, jossa pohdin, voivatko esivanhempien kärsimykset periytyä epigeneettisesti ja purskahtaa unina tajuntaan. Isoviha-projekti oli tämän pohdinnan alkusyy.
Kirjailijavierailuja, haastatteluja ja esiintymisiä oli 33, mikä oli vähemmän kuin edellisvuonna, jolloin niitä oli 68 kappaletta.
52 kertaa kävin teatterissa, oopperassa tai taidenäyttelyssä. Mieleen jäi aikuisten nukketeatteriesitys Pilvien paino, jonka näyttelivät Mila Nirhamo ja Perrine Ferrafiat. Koko naisseurueemme kyynelehti hienovaraisen esityksen koskettavuutta.
Kuuntelin työväenmuseo Werstaalla kiinnostavan luentosarjan nälkäkatastrofeista, mm. Ukrainan holodomor ja Kiinan miljoonia tappanut ja peitelty nälänhätä. Anne Paldanius piti Mältinrannassa hienon luentorajan naistaiteilijoista. Eipä mennyt hyvin heilläkään ja mikä ikävintä, ei mene edelleenkään.
Kollegiaalisti pirkkalaiskirjailijoiden kesken järjestimme itsellemme rakennekurssin, jonka veti pätevästi Johanna Sinisalo. Näistä illoista sai lämmintä yhdessäoloa, ideoita ja inspiraatiota. Kurssin yhteydessä luin Selja Ahavan ja Emma Puikkosen upean Rakennenautintoja-kirjan, joka oli nimensä veroinen.
Vuoden loppuun asti edustin Kirjailijaliittoa Suomen Kirjasäätiössä ja kauteni Suomen Kulttuurirahaston hallintoneuvostossa jatkuu.
Luin vain 40 kirjaa, joista 8 tietokirjoja ja 7 esseitä tai runoja. Vaikuttavia olivat David Albaharin Juotikkaat ja Clarice Lispectorin Tähden hetki sekä Tuija Välipakan riipaiseva runokokoelma Saari, josta olen poissa. Tuijan saaresta on isä poissa, minä luin näitä runoja, kun veljeni lähti iäksi pois.
Kuuluisa laatikkoprojektini hyytyi 2024 eikä jatkunut liioin 2025. Kukapa tietää, mitä sille tapahtuu 2026, sillä taloudessa on edelleen papereita ja sälää pursuavia laatikoita odottamassa perkaamista.
Elämässä oli ystävyyttä ja rakkautta enemmän kuin osasin odottaa. Henkilökohtaisia onnen hetkiä oli etenkin lasteni ja heidän perheidensä kautta. Ilmajoella toteutui ikimuistoinen Kannon serkkujen tapaaminen. Tytär puolisoineen tuli Japanista jouluvieraaksi kerrassaan kuukauden ajaksi.
Kirjoitin vuosi sitten, että 2024 oli kiva. Vuodet eivät ole veljeksiä, se tiedetään, eikä 2025 todellakaan ollut kiva. Se oli hurja, autuaan onnellinen ja raastavan epätoivoinen, se sinkoutui tunnetilasta toiseen ja koetteli niin henkistä kuin ruumiillista kestävyyttä.
Toivon hartaasti, että ensi vuosi olisi tasaisempi. En panisi pahakseni, vaikka se olisi tylsä. Lähetän maailmankaikkeudelle myös toivomuksen. Ammatillista onnea on osakseni tullut, mistä olen kiitollinen, mutta henkilökohtaista onnea voisi nyt vuorostaan sataa.
Kuva on Helsingin uutisista.
7 kommenttia artikkeliin ”Tilinpäätös vuodelta 2025”
Hei Anneli!
Voin samaistua kokemuksiisi täydellä sydämellä. Itse menetin vuoden sisällä ensin äitini ja sitten aivan yllättäen veljeni. Äiti oli jo iäkäs, mutta veli vasta 66v. Hän löytyi menehtyneenä sängystään.
Kuolema tulisi muistaa joka päivä, että muistaisi elää, sanoi joku viisas.
Menetys on niin raskas kokemus, että kukaan muu ei sitä voi ymmärtää, kuin hän, joka sen on kokenut. Lempeitä tuulia ja hyvää uutta vuotta sinulle.
Kiitos, minunkin veljeni kuoli liian varhain ja yllättäen.
Hei Anneli, luokkakaverini lukiosta.
Kova vauhti sinulla. Olet tehnyt enämmän kuin pieni kylä sadan vuoden aikana. Jo lukiossa kerroit että nukuit vain kuusi tuntia yössä, koska oli niin paljon läksyjen lukemista. Samaa elämää näytät viettävän vieläkin. Mahtavia kirjoja ja muuta kulttuurisia teoksia! Kiitos niiden sisällöstä.
Mutta ensi vuodelle toivotan sinulle hyvää terveyttä, iloa, rakkautta ja onnea. Nehän ovat kuitenkin tätkeämmät maailmassa.
Kiitos toivotuksista, oikeassa olet. Nuo ovat tärkeimpiä. Toivotan siis sinulle sinne lahden toiselle puolelle samaa: terveyttä, onnea, iloa ja rakkautta.ps. olenko tosiaan puhunut noin hulluja? ehkä olenkin nukkunut liian vähän lukiossa. Nykyään nukun pitkään! Päiväunetkin useimmiten.
Olet usein ollut vaatimaton ja sanonut, että en ole saanut paljon aikaiseksi, mutta vuoden 2025 tapahtumat osoittavat, että tosi paljon olet ollut menossa ja erityisesti saanut aikaan. Vuoden loppupuolelle osui kovia suruja ja tapahtumia.
Tuntuu hyvältä, että ihmisten osaaottamisen olet kokenut mielen nostona.
Vuoristorata elämässä panee toivomaan rauhaa monellakin saralla.
Hyvää ja Leppoisampaa Vuotta 2026!
Kiitos toivotuksista! Vuoristorata saisi vaihtua tasaiseen pururataan.
Kyllä olet saanut valtavasti aikaan vuoden aikana, sellaista palavaa luovuutta ei tapaa usein. Ja mitä olisikaan meidän kulttuurinautiskelijoiden elämä ilman sinun energiaasi! Toivon että uusi vuosi on tasaisempi mutta että jaksat innostua yhä uusista asioista iloksemme! Terveyttä uudelle vuodelle!