Kun taas yksi vuosi kääntyy loppuunsa, tuntuu, etten ole tehnyt mitään enkä ainakaan saanut aikaiseksi mitään oleellista. Tunne voi pitää paikkansa. Omantuntoni rauhoittamiseksi ja kissanhännän nostamiseksi luettelen, mitä olen oikeastaan tehnyt, kun mitään ei ole tullut julki.

Suurin työmaa on ollut Aapinen ja sitä seuraava Lukukirja. Aapiseen olen parin vuoden aikana kirjoittanut 70 lyhyttä tarinaa ja Lukukirjaan 50.

Helppolukuisia kirjoja olen kirjoittanut kolme: Kariston Kirjakärpänen-sarjassa ilmestyy keväällä 2020 Häntähoiva ja Pätkä, syksyllä osuuskunta Häntähoivan seuraava lemmikkiseikkailu. Aapiseen liittyy helppolukuinen kirja Aamos ja jälkien arvoitus. Kaikki kolme on ihastuttavasti kuvittanut uusi tuttavuus Tuire Siiriäinen.

Villien Virtasten 11. kuvakirja ilmestyy ensi keväänä ja sen nimi on Veera Virtanen ja kiusaaja. Kuvittaja on tietenkin Noora Katto.

Kirjoitin neuvoloissa jaettavaan Satulahjaan kirjoitin lyhyen tarinan kahdesta jäniksenpapanasta. Tarinan nimi on helppo arvata: Kakkajuttu. Tämä Lukukeskuksen projekti on aivan mahtava. Kaikki vauvat ja taaperot saavat lahjaksi loruja ja satukirjan!

Me Naisiin kirjoitin jatkiksen Näkijä.

Kirjoitin Ilkkaan harvakseltaan kolumneja. Tuomaroin Niina Hakalahden kansssa limerikkikilpailun, josta ilmestyy kirja tammikuussa.

Olen koonnut ja hionut blogikirjoituksistani kirjan Kirjoittamassa. Se ilmestyy kevättalvella Reunan kustantamana.

Vuoteen on sijoittunut myös näytelmän kirjoittaminen. Se on ollut Aapisen ohella suurin urakka. Jos kaikki menee hyvin, tammikuussa pitäisi olla valmista, mutta siihen asti kaikki on erittäin salaista.

Olen aloittanut monologin kirjoittamisen Pentinkulman päiville. Aiheena ovat ne todelliset nuoret sotilaat, joista Linna Tuntemattoman sotilaan kirjoitti. Aineistona käytän kirjeitä, päiväkirjoja ja haastatteluja. Tämä projekti on vasta aineiston keräämisen vaiheessa. Monologi saa ensi-iltansa Urjalassa heinäkuun lopulla.

Valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana toimiminen on vienyt paljon aikaa. Toimikunnan jäsenet tekevät vuodessa 3 – 4 viikkoa ilmaista työtä kirjallisuuden hyväksi, sillä noin 600 hakemuksen lukeminen on työlästä. Jokaisessa on viitisen liuskaa.

Opetin kesäyliopistossa luovan kirjoittamisen johdanto-opinnot – antoisaa ja kivaa, mutta myös vaativaa.

Opiskelin itse ruotsinvallan aikaisia lakeja työväenopistossa. Se oli innostavaa. Nyt minulla on jonkinlainen käsitys Maunu Eerikinpojan ja Kuningas Kristoferin maanlaeista, kiitos Aino Katermaan.

Viikon verran ravistelin aivojani ja tankkasin kirjoittamisvoimiani Tapani Baggen dekkaripajassa kesällä Ahlmanilla.

Esiintymisiä oli vähän, alle 20, mikä oli suuri helpotus verrattuna vuosiin 2017 ja 2018, jolloin niitä oli sata vuodessa.

Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja vietin kaksi viikkoa Hailuodossa, mutta valitsemani ajankohta, toukokuu, ei ollut täysosuma. Oli kylmää ja autiota. Mutta residenssi Päiväkoti oli hurmaava.

Syksyllä pääsin osallistumaan Suomen ja Viron historiallisen fiktion kirjoittajien yhteisseminaariin Käsmussa. Seminaaripaikka, Merimuseo ja koko viikonloppu olivat unohtumattomat.

Kirjailijuuteen kuuluvat väistämättä epäonnistumiset. Edistin elokuvaprojektia, joka monen vuoden ponnistelujen jälkeen ei lopulta edennyt tuotantoon asti. Toista, romaaniini perustuvaa elokuvaprojektia jännitin ja kannustin sivusta, mutta sekin kariutui. Kirjoitin erääseen antologiaan esseen, josta tuli tylsä.

Vuosi 2019 oli tasaisempi ja hiljaisempi kuin kaksi edellistä ruuhkavuotta. Se oli varsin tervetullutta. Kaikenlaista aloitin ja teinkin, mutta julkisuudessa tuloksia näkyy vasta alkavana vuonna.

Ihmisenä en kasvanut enkä suuria oppinut, ruotsinvallan aikaisia lakeja lukuun ottamatta. Lukupiirissämme Kittiyhdistyksessä opin kyllä jotain uutta Intian, Bangladeshin ja Pakistanin väkivaltaisesta historiasta.

Perhepiirissä tapahtui mukavia asioita. Sain olla mukana juhlissa ja julkkareissa. Taloon tuli aurinkopaneelit ja valokuitu.

PS. Aapisesta enemmän täällä