Tiilimestari Rutger kohtaa joulun lapsen

Tiilimestari Rutger keikkui hevosen liukkaan lonkan päällä ja piteli kiinni satulassa istuvan nihdin takista. Rälssiväen hevonen oli ruskea, kiiltäväkarvainen, hyvin syötetty ja takapuoleltaan muhkea. Tiilimestarin laihat jalat levisivät vaivalloisesti hevosen kyljille.

Tiilimestari ei kuitenkaan valittanut. Asia oli tärkeä, koska häntä oli tultu hakemaan vallan hevosella ja nihti oli ottanut hänet hevosen selkään eikä lähettänyt kävelemään linnaa kohti.

Lunta oli vain vähän vaikka olikin joulukuu. Lumeessa tarpomisen vaivan sijaan kulkijaa vaani ilkeämpi vaara. Eipä ihme, että nihdilläkin oli keihäänsä mukana. Se riippui hevosen kyljellä, helposti esiin tempaistavana. Ei ollut monta vuotta siitä, kun venäläisten suuri ratsuosasto oli hävittänyt Hattulaa säästämättä ihmisiä tai eläimiä. Kirkonkin he olivat polttaneet. Vaikka joukko oli jo karkotettu, pelko oli jäänyt.

Ja kirkko. Tiilikirkko oli kärsinyt vaan ei palanut. Myös kirkon kallein aarre, siru Vapahtajamme Golgatan ristiä oli säilynyt. Pappi oli sen piilottanut heti, kun hyökkäyksestä olivat ensimmäiset huhut kantautuneet.

Mestari Rutger vilkaisi sivulleen. Siellä harjun laella kirkko häämötti. Hän tunsi aiheellista ylpeyttä, sillä hän oli kirkon rakentamisen johtanut, vahtinut muurareita ja tiilentekoa. Isä oli antanut neuvoja mutta ollut jo liian raihnas kiipeilemään rakennustelineillä. Tiilenteon ja muuramisen Rutger oli oppinut isältään, jonka kanssa hän oli nuorena poikana tullut Hämeeseen korjaamaan linnaa. Isää ei enää ollut. Rutger oli yksin ja yksinäinen. Vaikka hänen taitojaan kunnioitettiin, häntä pidettiin vieläkin muukalaisena. Kun hänellä ei ollut sukua, hän oli outo ja epäilyttävä. Rutgerin suku oli jossain Saksassa. Missä, sitä hän ei tiennyt.

Talvella ei tiiliä leivottu eikä muurattu, mutta mestari Rutger oli onnekas. Hänellä oli äyrityisiä, aurtoja ja Turun kuusinaisia, jotka hän oli tiilien myynnistä ja kesän muurausurakoista ansainnut. Hän pärjäisi kyllä kevääseen asti, jolloin savi alkaisi sulaa ja linnaan tarvittaisiin taas muurareita korjaamaan seiniä ja muureja.

Nyt ei muuraamisesta ollut kysymys, sen mestari Rutger päätteli. Hän aavisti myös, minkä vuoksi häntä linnassa tarvittiin. Hän taisi saksaa, ruotsia ja hiukan latinaa. Niistä oli linnassa nyt pula, niin hän päätteli.

Ristin sirun vuoksi Hattulan Pyhän Ristin kirkko oli pyhiinvaelluskohde, jonne tuli vaeltajia kaukaakin.

Nainen oli kyllä omituinen pyhiinvaeltaja. Rutger oli jo kerran kutsuttu linnaan, kun oli arveltu, että hän saisi tolkkua naisen puheesta. Mutta eipä saanut. Tuntematonta kieltä se oli. Muistutti vähän latinaa mutta ei ollut latinaa. Nainen oli naiseksi pitkä ja tummaihoinen. Hänellä oli sankka, musta tukka ja jyrkät piirteet. Hän oli pukeutunut kalliisti, joskin vaatteet olivat matkassa rispaantuneet ja likaantuneet. Koruja hänellä ei ollut. Ehkä hän oli joutunut ne myymään matkalla.

Nainen käyttäytyi vallasnaisen tavoin, mutta liikkui ilman palvelijaa tai henkivartijaa. Oudointa oli, että nainen oli viimeisillään raskaana. Miten hän oli siinä tilassa päässyt Hämeen linnaan asti, oli käsittämätöntä.

Mestari Rutger arveli mielessään, että juuri raskaus oli syynä naisen pyhiinvaellukseen, sillä Hattulan kirkko oli pyhitetty myös Pyhälle Annalle, Neitsyt Marian äidille, pyhimyksistä lempeimmälle. Häneltä siveettömyyteen langennut nainen saattoi rukoilla anteeksiantoa ja siunausta.

Hevosen kengät alkoivat kopsahdella kaikuvasti. Oltiin jo Hämeen linnan penkereellä ja laskeuduttiin siitä puiselle laskusillalle ja linnan pihaan. Nihti kiepsahti satulasta eikä auttanut mestaria, joka kankeasti ja kömpelösti luisui hevosen selästä maahan. Nihti käski mestarin odottaa, ja Rutger jäi neuvottomana seisomaan ulkopihaan. Ei häntä kovin kohteliaasti vastaanotettu, vaikka oli hevosella tänne tuotu.

Sisäpihan portista tulla touhotti pyöreä naisihminen, posket punaisina ja hiukset hikisinä suortuvina liinan alta tursuten.

– Mestari tulee nyt. Häntä tarvitaan, nainen kehotti ja kääntyi kannoillaan. Hän kuitenkin vilkaisi vielä taakseen kuin varmistaakseen, että mestari seurasi.

– Nimeni on Brita, olen keittäjä, nainen sanoi ja lähti ripeäsi astelemaan kohti sisäpihaa.

Mestari Rutger seurasi naista linnan sisäpihalle, siitä suureen voudinkeittiöön ja sisähuoneisiin.

Pyhiiinvaeltajanainen makasi sotkuisessa vuoteessa riutuneen näköisenä. Hänen tumma ihonsa oli muuttunut keltaiseksi, jopa silmämunat kellersivät. Ruskeat silmät näyttivät noidutuilta keltaisen keskellä. Tukka oli takkuuntunut paakuiksi. Poskiluut työntyivät esiin kasvoista ja nenä oli muuttunut teräväksi. Kasvot olivat kuumeesta hikiset.

Huoneen nurkassa oli rahi, jolla istui mustaviittainen dominikaanimunkki oluttuoppi toisessa kädessään ja makkara toisessa. Hän särpi juomaansa keskittyneen näköisesti ja haukkasi makkaraansa, maiskutteli ja sulki silmänsä.

– Veli Simon, nainen esitteli.

– En ole veljesi. Sinulle olen isä Simon. Linnansaarnaaja, munkki korjasi.

– Et ole isäni, isäni on Mikael Mikaelinpoika, nainen tuhahti eikä piitannut munkista enempää. Hän kiskoi mestari Rutgerin naisen luo.

– Hän on lapsivuodekuumeessa. Se on pahentunut. Veli… isä… siis tuo munkki Simon on antamassa hänelle synninpäästöä ja viimeistä voitelua, jos niin tarvitaan.

Brita vilkaisi Rutgeriin, joka ymmärsi, että nainen oli kuolemassa.

– Ajattelin, että… jos mestari pystyisi puhumaan hänen kanssaan. Jos hän haluaa sanoa vielä jotain. Me emme ymmärrä hänen puhettaan.

Mestari nyökkäsi mutta tunsi avuttomuutta. Hän ei ollut ymmärtänyt naista viimeksi, miten sitten nyt. Hän ei osannut tällaista. Hän osasi tehdä tiiliä ja muurata tiilistä seinän, joka ei sortunut. Kuolevista naisista hän ei tiennyt mitään.

Mestari Rutger vilkaisi nurkassa tönöttävää munkkia, joka oli saanut evästelynsä loppuun. Hän oli tuupannut istuimensa vinoon ja nojasi päätään seinään. Mestari toivoi, että rahi luiskahtaisi ja munkki rojahtaisi lattialle, mutta munkki näytti olevan taitava tämänkaltaisessa tasapainottelussa.

Mestari Rutger meni lähemmäs naista. Hän ojensi kätensä ja nainen tarttui siihen. Käsi oli hikinen ja laiha.

– Haluatko sanoa jotain? mestari Rutger kysyi ensin ruotsiksi ja sitten saksaksi.

Nainen ei ymmärtänyt mutta hänen katseensa alkoi pälyillä.

– Hän etsii vauvaa, Brita ymmärsi ja haki toisesta nurkasta pienen mytyn, jonka laski mestari Rutgerin käsiin.

Rutger tarttui varovasti nyyttiin. Hän ei ollut koskaan pitänyt käsissään niin pientä lasta. Se painoi vähemmän kuin tiili, se oli kissaa pienempi. Lapsi oli äskettäin syntynyt. Sen pieni ruumis oli oli veltto ja voimaton. Se ei edes itkenyt. Sen silmät olivat kiinni.

Mestari Rutger tunsi yhtäaikaa suurta hätää ja kummallista hellyyttä. Hän painoi nenänsä lapsen päälakeen ja haisteli sitä.

Nainen ojensi käsiään lasta kohti ja Rutger antoi lapsen äitinsä rinnoille. Nainen yritti tarjota rintaansa vauvalle, mutta rinta oli tyhjä ja litteä. Lapsi ei edes yrittänyt hamuta rintaa. Se piti silmänsä ja suunsa kiinni. Nainen katsoi Rutgeria pyytäen apua, jota tämä ei osannut antaa.

– Olen yrittänyt antaa lapselle velliä, mutta se ei huoli, Brita sanoi.

Munkki nurkassa tuntui heräävän.

– Lapsi kuolee äitinsä mukana, munkki ilmoitti tyynesti.  – Päästään yksillä maahanpanijaisilla, mutta mihin ne haudataan, kun maa on jäässä. Pitääkö panna talvihautaan kellariin jäätymään ja kevättä odottamaan.

– Siellä on rottia, älä puhu tuollaisia, Brita kivahti.

Sitten hän kääntyi uudelleen mestarin puoleen:

– Naiselle pitäisi antaa synninpäästö ja viimeinen voitelu, mutta tuo tuolla vain vitkuttelee. Lapsi pitäisi kastaa, mutta eipä tuo jumalanharmi lupaa tehdä sitäkään.

– Mistä me tiedämme, mikä pakana tuo nainen on. On niin oudon näköinenkin. Ties mitä mahometin uskoa hän on, munkki puolustautui.

Brita katsoi anovasti Rutgeriin.

– Linnan herra… tai rouva…, tämä yritti pyristellä vastuusta.

– Eivät halua tietää mitään naisesta. Antoivat sentään ottaa hänet sisään ja on häntä yritetty hoitaa, Brita sanoi.

Mestari Rutger oli johtanut rakennustöitä. Hän puhalsi huuliensa välistä pitkään, oikaisi selkänsä, loi munkkiin työnjohtajan katseen ja karjaisi:

– Sinä kirottu kusihattu ja häpeäsäkki! Istut siinä särpimässä olutta, sinä mäskinmittaaja, kun hurskas pyhiinvaeltaja ja hyvä katolinen nainen tekee kuolemaa. Jumalan palvelija olet olevinasi, hyi olkoon! Tästäkin joudut tilille viimeisellä tuomiolla, kun syntisi mitataan. Nouse ylös, surkoperse, ja toimi niin kuin velvollisuutesi on.

Karjaisun voimasta munkki tosiaan nousi seisomaan, ja Brita työnsi hänelle kiireesti savisen öljypullon. Munkki kastoi peukalonsa öljyyn ja painoi sen naisen otsalle, huulille ja käsiin. Hän vilkaisi voitonriemuisesti tiilimestaria kuin ylvästelläkseen, että osasi sentään latinaa toisin kuin jokin savinaamainen tiilenleipoja ja lausui juhlallisesti:

– Per istam sanctam unctionem, indulgeat tibi Dominus quidquid deliquisti, Amen.

Brita otti lapsen ja työnsi sitä munkkia kohti.

– Kaste, hän sanoi. – Ettei kastamattomana kuole ja joudu Helvettiin.

Munkki huokaisi raskaasti, mutta ryhtyi toimeen.

– Mikä tälle pannaan nimeksi? Onko tämä tyttö vai poika? hän kysyi.

Kun Brita vastasi, että lapsi oli tyttö, munkki huokasi raskaasti:

– Vielä sekin risti kaiken päälle.

Rutger kumartui naisen puoleen ja kaiken latinantaitonsa keräten kysyi:

– Nomen?

Nainen hymyili heikosti ja osoitti itseään.

– Isabella, hän sanoi.

– Isabella on tuon naisen nimi. Sen verran olen ymmärtänyt. Annetaan lapselle nimi äitinsä mukaan, Brita sanoi.

– Kamala nimi. Jezebel oli syntinen nainen. Houkutteli Ahasveruksen luopumaan uskosta, munkki esitteli uskonopillista tietämystään.

– Tehdään lapsesta Bella. Se tarkoittaa kaunista, mestari Rutger ehdotti.

Munkki ähkäisi kuin raskaan velvollisuuden alla, hulautti oluttuoppinsa pohjalta sakan lapsen päälaelle, lausui kasteen sanat ja tiedusteli, halusiko lapsi luopua synnistä.

– Kyllä se luopuu, Brita vakuutti ja munkki jatkoi toimitusta.

– Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen olkoon nimesi Pelliina, hän sanoi.

– Siitä piti tulla Bella, Rutger esitti vastalauseen.

– Mitä väliä sillä on. Kuolee kohta ja autuasta se raukalle onkin. Ei tuosta ole eläjäksi ja kuka tuollaisen äpärälapsen vaivoikseen ottaisi? Aivan sama millä nimellä henkensä heittää, kyllä arkkienkeli Mikael osaa hänet kutsua viimeiselle tuomiolle, munkki ilmoitti ja lisäsi vääryyttä kärsineen äänellä:

 – Minä menen nyt levolle. Jos se minulle sallitaan.

Lupaa odottamatta munkki lähti.

– Tämä kuolee. Se on aivan vetelä, Brita sanoi murheellisesti ja tuuditteli nyyttiä.

Mestari Rutger muisti erään vuohen vohlan ja isänsä toimet.

– Onko sinulla vuohen maitoa? hän kysyi.

Brita pudisti päätään.

– Vuohia linnassa on, mutta huonosti lypsävät näin talvella.

– Onko hunajaa? Rutger kysyi.

Hunajaa oli. Mestarin neuvojen mukaan Brita haki hunajaa ja sekoitti sitä lämpimään veteen. Mestari halusi vielä puhtaan kangasriekaleen. Keittäjä katseli kummissaan, miten tiilimestari asetteli lapsen äitinsä rinnalle, kastoi kangasrievun hunajaveteen ja tiputteli sitä tippa kerrallaan lapsen suuhun. Ensin lapsi ei edes avannut suutaan, mutta muutamien tippojen jälkeen makeus houkutteli sen nielemään.

– Mene kokeilemaan, jos saisit vuohesta maitoa. Vaikka vähänkin, Rutger kehotti ja keittäjä suori saman tien kohti karjasuojia.

Koko yön mestari Rutger valvoi naisen ja vauvan vierellä tiputellen vauvan kielelle ensin hunajavettä. Kun Brita onnistui tiristämään vuohesta tilkan maitoa, mestari sekoitti sen hunajaveteen ja jatkoi ruokkimista.

Kun talviaamun hailakka valo alkoi haperosti kajastaa, lapsi avasi silmänsä.

Brita löi kätensä yhteen ja purskahti nauramaan.

– Se elää! hän huudahti.

Pyhiinvaeltajanainen heräsi, katsoi hänkin lastaan ja hymyili. Nainen puhui jotain omalla kielellään. Rutger ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta siinä toistui sana Tott ja oliko toinen sana tosiaan amar, rakastaa?

– Tottia se hokee, Brita sanoi epävarmasti. – Lienee kiitollinen siitä, että rouva Ingeborg antoi ottaa hänet linnaan.

– Tott, Tott, nainen toisti ja osoitti lasta. – Amar, amar, pai. Pai.

– Mitä se nyt paipattaa, Brita hämmentyi.

Nainen työnsi kätensä vaatteisiinsa ja veti pienen esineen kämmenelleen. Hän näytti sitä mestari Rutgerille. Esine oli metallista valettu merkki. Se oli nelikulmainen, kahdella puolella oli kuin kamman piikkejä ja merkin keskellä, kuin laatikon sisällä oli miehen ja naisen hahmo. Alaston mies istui tuolilla ja nainen hajareisin hänen sylissään.

Pyhiinvaeltajat toivat vaellukseltaan simpukankuoria ja hurskaita Pyhän Jaakobin tai Neitsyen pieniä metallisia kuvia, mutta he toivat myös vähemmän hurskaita merkkejä, joissa kuvattiin sukupuolielimiä ties missä muodoissa, eläiminä ja pyssyinäkin. Olipa mestari Rutgerille vilautettu merkkiä, jossa kaksi miehenelintä kuljetti kantotuolissa naisen… no, vittua, ei mestari sille kummempaa nimeä tiennyt.

Hän hätkähti nähdessään pienen metalliesineen naisen kämmenellä. Hän oli nähnyt sellaisen vain kerran aiemmin, taakse jääneenä kesänä.

Linnanrouva Ingeborg Tottin nuori sukulaismies oli lähetetty tarkastamaan, oliko linna asuttavassa kunnossa, sillä valtakunnanneuvos Sten Sture oli kuollut ja hänen rouvansa Ingeborg Tott joutunut epäsuosioon ja lähetettäisiin Tukholmasta valtakunnan itäisiin osiin. Nuori mies neuvotellut korjauksista mestari Rutgerin kanssa.

Nuorukainen oli ollut iloinen veikko. Hän oli kertonut pyhiinvaelluksestaan, joka tuntui olleen enemmän huvittelua kuin hurskautta. Kyllähän sen ymmärsi; nuori mies oli päässyt näkemään vieraita maita ja kansoja. Mies oli nykäissyt mestari Rutgeria ja silmää iskien näyttänyt hänelle metallisen merkin, samanlaisen kuin naisella oli.

Mestari Rutger vilkaisi Britaa. Mahtoiko keittäjä ymmärtää saman minkä tiilimestari?

Pyhiinvaeltajanainen vilkastui, hän osoitti lasta, sitten Britaa ja tiilimestaria. Hän puhui taas nopeasti. Rutger erotti puheesta sanan amor ja filho, kaipa se tarkoitti rakastaa ja lapsi.

– Mitä se nyt meinaa? Brita hämmästeli.

Nainen kiinnitti tummat silmänsä tiilimestariin ja sanoi painokkaasti:

– Amor. Filho.

Tiilimestari nosti lapsen rinnalleen, painoi poskensa lapsen poskelle, yritti näyttää hellältä, katsoi naista ja vastasi:

– Juu, minä lupaan. Rakastan amor tätä pientä filhoa Pelliinaa ja rupean sille pateriksi. Älä sure. Voit kuolla. Lapselle käy hyvin.

Nainen hymyili heikosti, ikään kuin olisi ymmärtänyt, mitä tiilimestari puhui. Sitten hän sulki silmänsä ja meni taas tajuttomaksi.

– Mitä se tiilimestari meni lupaamaan. Et sinä voi huolehtia pikkulapsesta, Brita moitti.

– Miksen voi? Täällä se kuolee, tiilimestari vastasi.

– Niin. Ehkä se on tarkoituskin, Brita mutisi ja korjasi:

– Siis tarkoitin että Jumalamme tarkoitus.

Tietysti, tiilimestari ajatteli. Tietysti niin. Mutta ääneen hän sanoi:

– On jo aamu. Mene kertomaan linnanrouvalle, että tiilimestari Rutger lupaa ottaa lapsen hoidettavakseen eikä siitä tarvitse maksaa ropoakaan. Sano, että tiilimestari pyytää lupaa puhua rouvan kanssa.

Brita loi kummeksuvan katseen mutta lähti toimittamaan asiaa.

Tiilimestari istahti sängyn laidalle, otti naisen käden käteensä ja puhui. Ei hän tiennyt, ymmärsikö nainen sanoja, mutta hän yritti sijoittaa ääneensä lohdutusta, lämpöä ja latinaa sen minkä osasi.

– Ymmärrän, mitä tarkoitat, Isabella. Tapasit juvenis Tottin pyhiinvaelluksella peregrinatio, tuli amor ja hän on tämän filhon pater, isä. Olen tavannut sen paterin. Oli elegans. Enpä ihmettele, että rakastuit. Niin siinä käy kun nuorten ihmisten veri on kuumaa. Sangve veri muistaakseni on, kuumaa en muista, Helvetin infernossa on kuumaa. Sinä olet tyttöparka pyhä äiti sancta mater kun olet ison mahasi kanssa tänne pohjoiseen asti rämpinyt. Tulit etsimään pater Tottia mutta et löytänyt. Ja nyt kävi näin murheellisesti. Mutta älä ole huolissasi. Minä pidän tästä pienestä filhosta huolta vaikka filho taitaa tarkoittaa poikaa. Tästä kasvaa iso tyttö, magna virgo tulee.

Naisen kädessä tapahtui vähäinen muutos. Se oli äsken heikko ja laiha mutta naisen käsi. Nyt Rutger ymmärsi pitelevänsä kuolleen kättä.

Brita palasi.

– Linnanrouva ei anna lasta. Hän sanoo, että nainen tuli linnaan ja se tarkoittaa, että lapsi jää tänne.

Tiilimestaria lohduttaakseen hän lisäsi:

– Minä yritän pitää siitä huolta.

– Sinulla on työsi keittiössä. Et voi koko aikaa pitää lasta silmällä, tiilimestari sanoi ja lisäsi Isabellaan viitaten:

– Hän kuoli. Lupasin hänelle pitää lapsesta huolta.

Brita pudisteli päätään.

– Jospa vien Pelliinan ja sanomme linnanrouvalle, että lapsikin kuoli, tiilimestari keksi.

Brita pudisteli päätään uudelleen.

– Se voiaskinuolijamunkki haluaa kuitenkin nähdä ruumiin ja juoksee oitis kantelemaan rouvalle.

Mestari Rutger ryhdistäytyi ja ilmoitti:

– Pyhiinvaeltajanainen on kuollut. Menen kertomaan kuolinsanoman rouvalle. Vahdi sinä lasta sillä välin.

Brita pudisteli päätään kolmannen kerran.

– Rouva on hyvin ylhäinen ja ankara. Hän ei pidä siitä, että häntä puhutellaan ilman lupaa.

– Nyt on pakko.

Mestari Rutger suunnisti linnan käytäviä ja kivisiä portaita keittäjän neuvomaan suuntaan. Hän päätyi suureen saliin, jonka takassa roihusi valkea ja seinille oli ripustettu eläinten taljoja pidättämään lämpöä. Komeassa tuolissa istui itse linnanrouva Ingeborg Tott tyytymättömän näköisenä. Mestari ymmärsi häntä. Rouva miehineen oli lähetetty Tukholmasta tänne erämaahan, hämäläisten keskelle kuninkaan oikusta ja valtaapitävien kiistojen vuoksi. Sten Sturen leski ei ollut suosiossa.

Mestari Rutger polvistui kunnioittavasti ja esitti nöyrimmät anteeksipyyntönsä, että hän tuli näin röyhkeästi puhuttelemaan korkea-arvoista rouvaa, mutta asiat vaativat sitä. Pyhiinvaeltajanainen, joka käytti nimeä Isabella, oli kuollut äsken.

Kävikö rouvan kasvoilla tyytyväisyyden tai helpotuksen häivähdys?

– Ilmoita isä Simonille, että hän järjestää naiselle kristillisen hautaansiunaamisen, linnanrouva sanoi. – Entä lapsi?

– Lapsi on varsin heikko, Rutger ilmoitti.

– Odotamme siis lapsenkin kuolemaa ja haudataan molemmat samaan hautaan, rouva päätti.

– Nainen saattoi kuolla tautiin. Olisi viisasta hoitaa kuolleen ruumis pian pois linnasta ja polttaa vuodevaatteet. Sänky pitää savulla puhdistaa, mestari neuvoi.

– Isä Simon ei puhunut mitään taudista, nainen ärähti.

– Isä Simon ei tunne tauteja. Nainen oli kuollessaan keltainen. Silmämunatkin olivat keltaiset kuin kesävoi. Olisi parasta viedä myös lapsi pois täältä niin pian kuin mahdollista. Tauti leviää helposti talviseen aikaan, kun väki pysyttelee sisätiloissa. Minä ja isäni olemme kotoisin Saksasta. Olemme nähneet siellä tällaisia tapauksia. Tauti vei varsinkin naisia ja lapsia, Rutger selitti vuolaasti.

Linnanrouva mietti.

– Voin viedä lapsen mukanani ja hoitaa sitä kristillisesti, kunnes se kuolee. Mökkini on syrjässä enkä seurustele Hurttalan kylän väen kanssa. Jos saan taudin, taivun Jumalan tahtoon, mestari lausui hurskaasti.

– Odotat varmasti palkkiota tästä kristillisestä laupeudentyöstä, rouva huomautti.

– Palkkioni saanen sillä viimeisellä tuomiolla, jonne kerran kaikki joudumme, mestari vastasi. – Mutta jos linnasta liikenee pussillinen ryynejä, olen toki kiitollinen.

Rouva Ingeborg nyökkäsi ja vaipui uudelleen ajatuksiinsa.

– Isä Simon on kertonut, että nainen toisteli sanaa Tott. Saitko selville, mitä hän tarkoitti.

Tiilimestari taivutti kunnioittavasti päänsä uudelleen.

– Taidan jonkin verran latinaa, jota nainenkin ymmärsi. Hän oli kiitollinen rouva Tottille, että tämä oli ottanut hänet linnan suojiin. Halusi raukka olla varma, että hänen siunauksensa ja kiitoksensa kuljetetaan rouva Tottin korviin.

Rouva tuhahti.

– En kaipaa jonkun maankiertäjän siunauksia. Saitko selville, kuka nainen oli? Hänen vaatteensa olivat kuitenkin kalliit.

Rutger oli jo käytäviä harhaillessaan miettinyt, miten sanansa asettaisi. Tuntui ilkeältä puhua pahaa kuolleesta, mutta hän muistutti itseään, että nyt oli tärkeintä pelastaa lapsi, Pelliina.

– Syntinen nainen mutta todellinen katumuksentekijä. Oli toiminut paremman väen piirissä ja sieltä varansa hankkinut. Oli tehnyt katumuksen ja tullut huoruuttaan anteeksi pyytämään Hattulan Pyhältä Annalta. Tavallinen rahvaan nainen syntyperältään.

Rouva Ingeborg rypisti otsaansa, jonka nypityt hiukset tekivät korkeaksi ja jaloksi.

– Toiminut paremman väen piirissä. Onko lapsen isä korkea-arvoinen?

Mestari Rutger kirosi itseään. Hän ei ollut ajatellut asiaa loppuun asti.

Hän pudisti päätään.

– Nainen ei tiennyt lapsen isän nimeä. Joku kauppias se oli ollut. Nainen osasi sanoa vain, että iso parta ja maha ja hyvin maksoi.

Rutgerin sisäkaluja väänsi tämä parjaaminen ja valhe, mutta keskustelu sujui toistaiseksi hyvin. Rouvan ylhäisillä kasvoilla viivähti helpotus.

– Ja lapsi on kuolemassa?

Rutger nyökkäsi.

– Samaan tautiin kuin äitinsä. Lapsi on hyvin heikko ja laiha. Ei ole saanut syödäkseen, kun äidiltään ei ole herunut maitoa.

Ylhäisen rouva suupielet nytkähtivät ylöspäin vain hetkeksi, sitten suu painui taas ankaraksi viivaksi.

– Sano Britalle, että käskin antaa pussillisen ryynejä. Tule ilmoittamaan, kun lapsi on kuollut.

– Tuonko…? mestari aloitti, mutta rouva Ingeborg nosti kätensä torjuakseen ehdotuksen.

– Älä tuo ruumista linnaan. Hoida sen hautaus Hattulassa.

Linnanrouva huiskautti kättään sen merkiksi, että tiilimestarin oli aika poistua.

Mestari lähti kiireellä takaisin, eksyi kiihdyksissään linnan käytävissä muutaman kerran, mutta kuin onnen kaupalla löysi takaisin sairashuoneeseen. Brita katsoi häntä kysyvästi.

– Sanoin, että nainen on syntejään katuva huorintekijä eikä hänestä tiedetä mitään. Sanoin, että keltaiseen tautiin kuoli ja että ruumis on hävitettävä ja vuodeliinat poltettava.

– Lapsi? Brita kysyi.

– Antoi minulle. Sanoin, että sekin on sairas. Rouva lupasi palkaksi pussillisen ryynejä. Lähden heti, ennen kuin ehtii katua.

– Ryynejä?

– Lasta.

Brita käännähti ja lähti kohti keittiötä. Hän palasi sieltä kantaen kuparipataa, jonka oli täyttänyt ohranjyvillä.

– Pata on kallis, Rutger empi.

– Linnassa on patoja. Olkoon Pelliinalle kastelahjaksi. Jotakin sentään.

Mestari Rutger lähti linnasta jalkaisin. Hevosta hänelle ei enää tarjottu eikä hän sitä odottanutkaan. Lapsi oli kääritty ensin liinaisiin, sitten villaisiin vaatteisiin ja lopuksi lampaantaljaan, jonka Brita oli käynyt omin lupinensa jostain linnan verovarastoista hakemassa. Nyytti oli laitettu jauhopussiin, jonka tiilimestari oli heittänyt olalleen. Keittäjä oli vielä tarkastanut, ettei lapsi tukehtunut lampaantaljaan vaan sillä oli tilaa hengittää.

Kuparipadan mestari nosti kepin varaan riippumaan toiselle olkapäälleen.

Hän lähti astelemaan ripeästi peläten, että joku lähettäisi nihdin hevosella hänen peräänsä ja sieppaisi lapsipussin häneltä, mutta mitä pitemmälle linnasta hän pääsi, sitä kevyemmäksi hänen olonsa muuttui.

Pakkanen oli kiristymään päin, ja kylmä tuuli viilteli Rutgerin kylkiä. Sitten alkoi vielä tuiskuttaa teräväpiikkistä pakkaslunta. Rutger painui kyyryyn ja jatkoi matkaansa kohti Hattulaa. Vähän väliä hän laski vauvapussin olaltaan ja tarkisti, että lapsi vielä hengitti. Kun lapsi oli hänen selkänsä takana pussissa, hän ei voinut olla joka hetki varma, että se oli turvassa. Häntä huolestutti, kun lapsi oli niin hiljainen. Se ei parkunut ollenkaan. Ehkä sillä ei ollut voimia.

Kotiin ei ollut enää pitkä matka, mutta tuuli oli häijy.

Mestari Rutger nosti vauvanyytin jauhopussista, tunnusteli, hengittikö lapsi, nosti paitaansa ja asetti lapsen rintaansa vasten. Hänelle tuli parempi olo.

Tuulta vasten ponnistellen tiilimestari Rutger tarpoi viimeisen taipaleen ja helpotuksesta huokaisten avasi mökkinsä oven.

Hän oli ollut poissa toista vuorokautta, joten mökki oli kylmä. Rutger asetteli ensimmäiseksi lapsen juurikoriin ja otti jauhopussista savipullon, johon keittäjä oli antanut hänelle vuohenmaitoa. Tiilimestari viritti tulen, lämmitti vettä ja sekoitti siihen maitoa ja hunajaa. Hän etsi seinältä vuohensarven, jota oli käyttänyt suppilona. Sen kärkeen hän sulloi kangasräsyn ja täytti sarven maitoseoksella.

Entä jos lapsi ei ymmärtäisi imeä räsyä? Jospa se kieltäytyisi syömästä menetettyään äitinsä? Jospa se oli liian heikkovoimainen juomaan maitoa?

Rutger otti lapsen syliinsä, painoi vaistomaisesti sydäntään vasten ja tarjosi sille vuohensarvesta maitoa. Hän hyssytteli lasta.

Lapsi piti silmänsä ja suunsa kiinni.

Rutger tunnusteli lapsen poskea. Se oli lämmin. Rutger huokasi helpotuksesta.

Lapsille laulettiin, Rutger muisti, mutta hän osasi vain tiilentekijöiden ruokottomia työlauluja. Hänen isänsä oli hyräillyt joulun tienoissa vanhaa mysteerilaulua, jossa puhuttiin lapsen syntymästä ja kuninkaista.

– Schlaf mein Kindlein, nein, schlaf nicht, du sollst essen, klein du bist. Trallallal, lallallaa. Puer est natus vai kuinka se meni, lapsi on syntynyt, Rutger yritti laulella. Hän muisti sävelmän mutta ei sanoja. Niinpä hän jatkoi väliin hyräillen, väliin lapselle puhuen:

– On ihme, että lapsia syntyy. Hmm hmm trallallaa. Jouluna juhlitaan sitä, että lapsia syntyy maailmaan, tyttöjä ja poikia, noin vain äitien vatsasta. Sinäkin olet syntynyt ja täydellinen. Niin pienet kädet ja sormet sinulla on mutta ihan ne on sormet niin kuin pitääkin. Hyvä tavaton, kynnetkin niissä on, pienissä sormissa. Tyttö est natus nyt meille, trallallaa.

Lapsi avasi silmänsä ja katsoi tiilimestaria kiinteästi.

– Sinä olet Pelliina ja minä olen tiilimestari Rutger. Äitisi on kuollut, vaikka ehkä sinä jo tiedät sen. Rauha hänen sielulleen. Hän oli urhea ja hyvä nainen. Minä rupean nyt isäksesi. Pater, katsos. Pater Rutger. Minä hoidan sinua hyvin ja meille tulee hyvä elämä. Elämme tässä mökissä ja kunhan kesä tulee, otan sinut tiiliuunille ja opetan tiiliä tekemään. Taidat olla siihen vielä liian pieni. Kylässä on vuohia, käyn vaihtamassa vuohenmaitoa ryyneihin. Maito on hyvää, juopas nyt reippaasti niin jaksat ja kasvat isoksi tytöksi.

Lapsi tuijotti Rutgeria ihmeissään mutta hamusi kangasrievun suuhunsa ja alkoi imeä maitoa. Rutgerin teki mieli hyppiä ilosta mutta hän hillitsi itsensä. Sen sijaan hän puheli lapselle ja näytti sille naisen metallista merkkiä:

– Niin vain minä pelastin sinut rälssien tappoaikeista niin kuin Joosef pelasti Jeesuslapsen Herodeksen sotilaiden kynsistä. Munkinretale ymmärsi tuskin, keittäjä Brita ehkä, mutta linnanrouva varmasti. En kerro sinulle koskaan isästäsi ja tämän merkin piilotan hirrenväleihin niin, ettei sitä kukaan löydä. Kerron, että äitisi oli huorintekijä ja isäsi isomahainen kauppias. Se on kamala valhe, mutta sillä konstilla olet turvassa Totteilta. Ne ovat mahtava suku ja niillä on lonkeronsa Ruotsista Tanskaan.

Lapsi imi maitoa rievun läpi niin innokkaasti, että Rutger pelkäsi sen unohtavan hengittää. Hän veti varovasti rievun lapsen suusta.

Lapsen naama vääntyi irveeseen ja muuttui punaiseksi. Se huitoi pienillä nyrkeillään, sen hampaaton suu aukeni, ja lapsi rääkäisi kiukkuisesti, kun ihana maito oli viety sen suusta.

Tiilimestari Rutger ei ollut koskaan kuullut niin suloista ääntä.