Tietokirjat 2024

Viime vuonna luin 60 kirjaa, mikä on liian vähän.

Poimin niistä 5 tietokirjaa ja 5 romaania kehuttaviksi. Useampikin ansaitsisi kehut ja kunnian, mutta olkoon nyt 5. Ettei tulisi liian pitkä tarina, jaan kahtia. Ensin tietokirjojen vuoro.

Antti Järvi: Mihin katosi Antti Järvi?

Teos on todella ansainnut Tieto-Finlandiansa. Antti Järvi on tehnyt aivan valtavan taustatyön selvittäessään nimikaimansa ja sukulaisensa kohtaloa. Hän on jopa matkustanut toiselle puolelle maailmaa etsiessään kaimansa jälkiä.

Pieni määrä karjalaisia ei siirtynyt Suomen rajan länsipuolelle sodan päättyessä. Antti Järvikin jäi talolleen, joka taas jäi Neuvostoliiton puolelle. Hän jäi, koska uskoi työväenaatteeseen ja työväen valtioon. Ehkä myös oma, rakas talo oli yksi syy jäädä. Antti Järvi ei osannut pelätä.

Tarina on järkyttävä mutta ei ainutlaatuinen. Työväenaatteen mies joutuu lopulta Siperiaan kidutettavaksi ja ammuttavaksi Stalinin mielipuolisten vainojen tuloksena. On kauheaa, miten miehen allekirjoitus muuttuu muuttuu haparoiviksi viivoiksi, kun häntä kuulusteluissa rääkätään. Mietin myös, miksi kuulusteltavat piti kiduttaa. Kun järjestelmässä ei ollut oikeudesta häivääkään, miksi ei vain väärennetty nimikirjoitusta tunnustukseen? Oliko ihmisten piinaamisella ja tuhoamisella itsetarkoitus?

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Marjo Ahlsten on aiemmin julkaissut sisällissotaan liittyviä ansiokkaita tutkimuksia nimellä Liukkonen. Tämä tutkimus selvittää ensimmäistä kertaa Valkeakosken naiskaartin kohtalon. Olen kirjoittanut aiheesta romaanin, joten kirja kiinnosti aivan erityisesti.

Ahsten on löytänyt kaartista uutta tietoa, mm. sen että Valkeakosken naiskaarti oli paitsi suurin, myös ensimmäinen. Se perustettiin heti helmikuun alussa.

Ahlsten on myös kaivanut esiin Siikastensuolle teloitettujen nimet ja määrän. Heitä on 29 eikä haudassa ole muita.

Tutkimukseensa Ahlsten kietoo oman kohtalonsa parantumattoman syövän kynsissä. Ratkaisu on yllättävä mutta toimii hyvin. Kirjaa lukee kuin trilleriä ja toivoo, että Marjo selviäisi syövästä. Toivo on turha aivan niin kuin on turha toivoa, että Valkeakosken toiveikkaita tyttöjä ei suohautaan ammuttaisi.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä.

Anna-Riikka Carlsonin kirja Eeva Kilvestä ei ole elämäkerta eikä tutkimus. Se on muodoltaan eräänlainen päiväkirja, jossa lomittuu kirjoittajan elämä Eeva Kilven elämään. Iäkäs Eeva haurastuu, kadottaa sanoja, muuttaa hoivakotiin. Muutos tulee hellästi ja kauniisti kuvatuksi lähes rivien välissä.

Anna-Riikka kirjoittajana elää omaa aktiivista elämäänsä ja pysyy Eevan ystävänä ja kirjurina. Hän kirjoittaa sen, mihin Eeva ei enää kykene. Hämmästyttävästi kirjoittaja löytää yhä uusia näkökulmia ja ajatuksia kirjallisuudesta, rakkaudesta, parisuhteesta, paikoista, menetetystä Karjalasta, muistoista ja ylipäänsä elämisen särmistä.

Kirja on ollut menestys eikä ihme. Se antaa paljon, ja sen lukemisesta tulee lohdullinen olo.

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta

Kirveen tutkimus käsittelee sodanjälkeistä aikaa ja kääntää näkökulman raikkaasti nurin. Yleensä on kuvattu sodasta palaavat miehet yhtä vaurioituneiksi kuin se isänmaa, johon he rintamalta palasivat, mutta Kirves kuvaakin selviytymistä. Suomi selviytyi, miehet selviytyivät.

Hän nostaa esiin traumatutkija Bessel van der Kolkin, jonka tulokset kääntävät ajattelun eri suuntaan kuin on totuttu. Van der Kolk esittää, että trauma menee kehoon eikä se sieltä lähde ja parane puhumalla vaan kehollisella toiminnalla. Tehokasta on rytminen, ruumiillinen työ, jota tekijä saa itsenäisesti suorittaa. Sellaistahan sodan jälkeen tarjottiin: rintamamiestilat ja rintamamiestalot. Miehet raivasivat metsästä peltoja ja rakensivat omin käsin perheelleen talon, toki talkooapua antaen ja saaden.

Tanssittiin! Sodanjälkeinen tanssikuume oli kehollista ja rytmistä toimintaa.

Juotiin kyllä myös. Viina ja kiima olivat ensimmäiset sodasta palatessa.

Tanssilavakulttuurista kertoo myös Matti Röngän romaani Onnen kaukoranta.

Raila Leppäkoski: Ohjaajan käsikirja. Elämää teatteritaiteen palveluksessa.

Ryhmäteatterin tukipilari ja legendaarinen ohjaaja ja Teatterikorkeakoulun professorinakin toiminut Allu Leppäkoski on kirjoittanut maalaisjärkisen, fiksun ja selkeän kirjan, jossa hän kertoo omista ohjausmetodeistaan ja kokemuksistaan.

Leppäkosken pyhä kolminaisuus on aihe, visio ja atmosfääri. Ajatusta voi hyvin soveltaa myös kirjoittamiseen. Hän tarkentaa, että aihe on substantiivi, oman mielen ilmiö, usein abstraktio, jota ohjaaja haluaa kuvata. Tavallisesti aihe löytyy näytelmätekstin ulkopuolelta. Visio taas on tekijän tunnesuhde ilmiöön ja verbi, joka ilmaisee näkökulmaa. Atmosfääri on adjektiivi tai useampia ja se kuvaa esityksen muotoa.

Leppäkoski korostaa työhön keskittymistä. Kun ohjaaja ja työryhmä keskittyvät siihen, mitä ollaan tekemässä, vältytään paljolta oheiskohinalta, ihmissuhdeongelmilta ja epämääräiseltä taiteelliselta tuskalta.

Leppäkoski varoittaa luovuuden esteistä, jotka ovat kuin kuolemansyntien lista: itsekeskeisyys, häpeä, pelko, turvattomuus, uskon puute, voimattomuus, välimatka, välinpitämättömyys.