Tavarat

Kirjoittaessani historiallista fiktiota haluan nähdä kyseisen ajankohdan esineitä. Suhtaudun tavaroihin melkein taikauskoisesti. Kirjoittamisessa on muutenkin paljon selittämätöntä, jota en edes yritä purkaa. Pitäköön taikuri salaisuutensa, nautin vain taioista.

Tavaroissa on ihmisten käden jälki, aivan konkreettisesti. Joku on ommellut mekon, pistellyt kaikki nuo pikkuruiset pistot, leikannut kankaasta palat, virkannut pitsin hihansuuhun. Joku on suutaroinut saappaat tai nikkaroinut arkun ja maalannut sen kanteen kukkia. Suhtaudun esineisiin jonkinasteisella mystiikalla. On kuin pääsisin kättelemään tavaran tekijää ja jonkin aikaikkunan kautta onnistuisin livahtamaan esineen tekemisen hetkeen.

Minulla on tapana pitää työpöydällä talismaania, joka mielikuvituksessani antaa kosketuksen, ajallisen madonreiän, kirjoittamaani ajankohtaan. Jokaisen romaanin taustatyön prosessissa olen myös kohdannut tärkeän esineen.

Piru, kreivi, noita ja näyttelijä –romaania kirjoittaessa taikaesineeni oli virolainen, käsin tehty saviastia, jonka kuvittelin romaanin savenvalajatytön tekemäksi.

Tärkeä ajankohdan esine taas oli Pietari Brahen nahkainen matkalaukku, jonka näin Lappeenrannan museon näyttelyssä. Kuvernööri matkusti paljon, hän tarvitsi matkalaukun. Oli ihmeellistä ajatella, että juuri tuo kulunut esine on ollut 1600-luvulla reessä tai veneessä, kun Brahe on tehnyt vaivalloisia tarkastusmatkojaan ympäri Itämaata.

Veriruusuja kirjoittaessani oli pöydälläni jonkinlainen keraaminen pala, ehkä koriste-esineestä. Löysin sen Amurin työläismuseon pihalta.

Merkittävä tavara oli museokeskus Vapriikissa näytteillä oleva naiskaartilaisen sarkapuku, karhea, jonkun ompelema. Polvihousut, takki, lakki, patruunavyö. Sitä katsellessani saatoin ajatella, miltä nuoresta tytöstä tuntui, kun hän sai vaatteen ylleen. Pitkän hameen kantajalle housut olivat varmasti oudot, kangas karhea, olo uusi ja ihmeellinen. Puku aikaansai muodonmuutoksen arasta tehtaantytöstä itsetietoiseksi sotilaaksi.

Pyövelissä taikakaluni oli valurautainen, vanhuuttaan pehmeäksi hapertunut, maasepän takoma pitkä naula.

Todellinen esine, jonka näkeminen jysähti tajuntaani kuin pyövelin isku, oli mestauskirves, jonka näin Pohjanmaan museossa. Tuo nimenomainen kirveenterä oli neljäsataa vuotta sitten uponnut kymmenien onnettomien kaulaan. Sen leveys ja paino todistivat, että liian kevyeltä tai harhaan osuvalta iskulta ja siis mestattavan turhilta kärsimyksiltä haluttiin välttyä. Pyövelin työkalu oli kylmäävä. Se hohkasi jotain raskasta ja pimeää.

Lahtareita kirjoittaessa tuijottelin pöydälläni valokuvaa, joka oli koko kirjan lähtökohta. Ryhmäkuvassa on suojeluskuntalainen isoisäni kirkon portailla Tampereen valtauksen jälkeen.

Esineistä tuli tärkeäksi Vimpelin suojeluskunnan miehistökirja Kansallisarkiston kokoelmista. Pitkulainen, musta, kulunut kirja, johon oli monella käsialalla ja epämääräisellä oikeinkirjoituksella merkitty valkoisen armeijan sotilaita, heidän syntymäaikojaan, läheisiään, kotipitäjiään, lomiaan, haavoittumisiaan ja kuolemiaan.

Luulen, että kiintymykseni talismaaneihin on sukua monien kirjailijoiden tavalle kuunnella tiettyä musiikkia kirjoittaessaan. Sitä en voi tehdä, sillä en pysty kuuntelemaan musiikkia tai ylipäänsä mitään ääntä kirjoittaessani, koska silloin ryhdyn vain kuuntelemaan enkä kirjoita.

Näiden taikatemppujen perimmäinen tarkoitus lienee houkutella alitajunta sykkimään tietyllä taajuudella, niin että teksti löytää tyylinsä ja tarina kulkunsa. Jos keramiikan pala työpöydällä auttaa kirjoittamistani, se saa siinä olla, taikauskoa tai ei.

 

 

 

 

 

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Tavarat

  1. Minulla on myös tarve eläytyä kuvattuun aikakauteen. Ostin elämäni ensimmäisen rukousnauhan Italiasta juuri, jotta saisin kosketusta henkilöhahmoni (luostarin munkki) päivärutiineihin. Aivan aito keskiaikainen nauha ei ole mutta käy aidon puutteessa.

Jätä kommentti