Teen blogiin jokusen jutun mittaisen sarjan historiallisen romaanin taustatyöstä. Ajattelin kirjoittaa ainakin tutkimuksista, kirjallisuudesta, aikalaisteksteistä, esineistä ja paikoista. Ehkä jotain muutakin tulee mieleeni. Nämä lienevät itsestäänselvyyksiä kuten paljolti muukin kirjoittamani, mutta olkoon niin. Tämä ensimmäinen postaus käsittelee tutkimuksia.

Kirjoitan Suomen historiasta, joten taustatyöni liikkuu kotimaisella kentällä. Ulkomaisen aiheen taustatyö lienee periaatteessa paljolti samanlaista. Kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut kaksi historiallista romaania, joista toinen sijoittuu Kambodzhaan, toinen Tshekkoslovakiaan ja Saksaan. Rannelan työpäiväkirja, jossa kerrotaan paljon taustatyöstä, on ilmaiseksi ladattavissa tässä osoitteessa:

http://www.karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/ajankohtaista/?bid=220

Eräässä kirjallisessa keskustelussa muuan nimeltä mainitsematon kirjailija ilmoitti pöyristyneenä minulle, että hän ei ainakaan aloita kirjoittamista opiskelemalla asiaa kirjoista vaan keksii kaiken omasta päästään ja käyttää mielikuvitustaan. Huomautusta säesti paljonpuhuva katse.

Niinhän sitä voi ajatella.

Mielikuvituksen käyttäjä tuskin tuli ajatelleeksi, että astuessaan Helsingin asema-aukiolle hän tekee taustatyötä. Hän saa selville, että raitiovaunut ovat enimmäkseen vihreitä ja keltaisia. Joidenkin kylkiin on maalattu mainoksia. Matkalipun voi ostaa kännykällä. Aseman sisäänkäynnin vieressä istuu kerjäläinen pahvimuki edessään ja rautatieaseman liepeillä pyörii paljon epäsuomalaisen näköisiä ihmisiä. Liikenne on vilkas ja autojen seisoessa liikennevaloissa ilma sakenee pakokaasuista. Rautatieasemaa vastapäätä myydään pizzalounasta hintaan 9.80. Maksuyksikkö on euro.

Saamme koko ajan informaatiota maailmasta, jossa elämme. Teemme siis nykyaikaan sijoittuvan romaanin taustatöitä.

Historiallisen fiktion kirjoittajan pitää etsiä se maailma, josta hän aikoo kirjoittaa, jotta siellä osaisi liikkua. Mitä syötiin, miten pukeuduttiin, miten asuttiin, millä maksettiin, mikä oli kallista. Kuka hallitsi ja miten, olivatko talvet kylmiä ja kesät sateisia. Mitä ammatteja harjoitettiin, mitä kouluja käytiin. Vakuutan, että työlään taustatutkimuksen ja faktojen löytymisen jälkeenkin kirjoittajan mielikuvitukselle jää aivan riittävästi tilaa ja tehtävää.

Edes mielikuvitusmaailmojen kehittelijä ei pääse taustatyöstä. Hänen taustatutkimuksensa on toisenlaista, mutta sitä on paljon. Kehitellessään maailmoja, olentoja ja tapoja fantasian kirjoittaja käyttää kokemuksiaan tästä maailmasta ja sen historiasta, tutkii ehkä lisäksi biologiaa, astronomiaa tai vaikkapa hyönteisiä ja filosofiaa.

Luulen, että taustatyötä joutuu tekemään myös ajankohtaisromaanin kirjoittaja. Itse en ole välttynyt taustatyöltä edes kuvakirjatekstejä kirjoittaessani.

Usein minulle sanotaan, että istun varmaan paljon arkistoissa. Enpä istu. Jos olisi aloitettava pohjatyö perustutkimuksella eli arkistoista tietoa kaivamalla, ei romaania syntyisi vuodessa eikä kahdessa. Siihen menisi kymmenen vuotta ja avoimeksi kysymykseksi jää, mikä taho sellaisen tutkimustyön rahoittaisi. Yhden 1600-luvun tuomiokirjan sivun tulkitseminen veisi ehkä työpäivän verran. Monet tekstit ovat sitä paitsi latinaa, jota en edes osaa, vaikka jo olen oppinutkin lukemaan sujuvasti fraktuuraa ja jotenkuten ymmärrän vanhaa ruotsia.

Onneksi on tutkijoita. Suomessa tutkitaan paljon ja kaikkea. Tutkijat ovat tehneet sen perustyön, jonka päälle voin oman kirjoittamiseni rakentaa. Paikallishistorioista ja harrastajien tutkimuksista löytyy fiktion kirjoittajalle kallisarvoisia yksityiskohtia ja tarinoita.

Suomessa on loistava kirjastolaitos, jonka kautta löytää melkeinpä mitä tahansa painettua. Yliopistot ovat toinen tutkimusten sijaintipaikka. Netin aikakaudella tutkimusten etsiminen on helppoa. Google on hämmästyttävän hyvä etsijä. Vanhempi tutkimuskirjallisuus ei ole välttämättä netitse löydettävissä, mutta ei hätää. Tarpeellinen tieto löytyy kyllä.

On yhdentekevää, mistä taustatutkimuksen aloittaa, kunhan aloittaa. Tutkimus on eräänlainen hermoverkosto tai sienirihmasto. Tutkimukset viittaavat toisiinsa, niin että ne oleelliset ja hyödyllisimmät tutkimukset löytyvät kyllä jossain vaiheessa.

Tutkimusten lähdeviitteet ja lähdeluettelot ovat erinomaista aineistoa. Niistä löytyy vinkki, mitä arkistosta kannattaa lähteä etsimään tai mikä tutkimus olisi syytä etsiä käsiinsä.

Yleensä luen arkistojen materiaaleja tutkimusten vinkkaamana. Hakuammunta olisi aivan liian työlästä ja aikaavievää. Kuvaavaa on, että Marjo Liukkonen kävi läpi Hennalan naismurhia koskevaa lisensiaattityötään varten 26.000 vankikorttia. Minulla taas oli etuoikeus saada lukea Liukkosen lisensiaattityö ja sen perusteella etsiä joitakin arkistoaineistoja.

Kokemukseni mukaan tutkijat ovat anteliaita ja avuliaita. Olen saanut heiltä paljon vinkkejä, tietoja ja etenemisneuvoja. Tietenkin tutkijan aikaa ja vaivaa on kunnioitettava eikä oletettava, että tutkija tekee työn, jota kirjoittaja ei viitsi tehdä.

Tässä yhteydessä voi vetää analogian vaikkapa koululaisten tekemiin kirjailijaesittelyihin. Klo 21 lähetetty viesti ärsyttää: ”Moi, en löytänyt sinusta mitään tietoa netistä. Voisitko kertoa jotain kirjoistasi ja kirjailijantyöstäsi. Tarvitsen tiedot tänään, kun esitelmä pitää palauttaa huomenna.” Sen sijaan kirjailija tuntee itsensä arvostetuksi, kun esitelmäntekijältä tulee muutama asiallinen kysymys sekä viesti, josta näkee, että hän on pohjatyöt tehnyt ja osannut naputtaa Googleen kirjailijan nimen.

Käytän kirjoissani lähdeluetteloa. Se ei ole ylvästelemistä lukeneisuudellani, niin kuin joku on epäillyt, vaan yksinkertaisesti kunnian antamista sille kenelle se kuuluu eli tutkijoille, opinnäytteiden tekijöille ja harrastajatutkijoille. En halua ottaa kunniaa uurastuksesta, jota en ole tehnyt. Toivon myös tällä tavoin tekeväni historiallisen romaanin kirjoittamisprosessia läpinäkyvämmäksi. Ehkä lähdeluettelo – joka ei siis suinkaan ole niin täydellinen ja täsmällinen kuin tieteellisessä tekstissä – voi neuvoa kiinnostunutta lukijaa syvemmälle aiheeseen.

Tutkijoita kannattaa käydä myös kuuntelemassa. Yliopistot järjestävät luentosarjoja, seminaareja ja teemapäiviä, samoin kansalaisopistot, museot ja kirjastot. Väitöstilaisuuksiin on yleisöllä vapaa pääsy. Tällaisista tilaisuuksista voi saada yllättäviä ideoita ja vinkkejä. Niissä tapaa tutkijoita, eivätkä henkilökohtaiset kontaktit ole haitaksi.

Tutkimusten lukeminen, niin kuin kaikki taustatyö, on kiehtovaa. Sellaiseen uppoaa mielellään. Joskus se on liiankin houkuttelevaa. Taustatyötä tekemällä voi vältellä kirjoittamisen aloittamista vaikuttamatta laiskalta. Mutta jossain vaiheessa huomaa ainakin tyydyttävästi hallitsevansa tietyn historiallisen maailman. Ei täydellisesti, mutta suunnilleen. Taustatyö ei enää tuo oleellisesti uutta. Havainto on merkki siitä, että on siirryttävä seuraavaan vaiheeseen, kirjoittamiseen. Yksityiskohdat voi etsiä ja tarkistaa kirjoittamisprosessin edetessä.

Ehkä urakan edessä helpottaa se ajatus, että työ tekijäänsä opettaa eikä kukaan ole valmis hommaan lähtiessään. Siihen on valmis vasta, kun työ on tehty.