Historiallisen romaanin ja myös aikalaisromaanin kirjoittaja tekee taustatyötä paikoissa: rakennuksissa, maastoissa, vesistöissä, kaupungeissa. Paikat ovat kirjoittajalle tärkeitä; ne kantavat historiaa. Ihminen tekee töitään, viljelee, sotii, saa lapsia, haudataan maahan, katoaa. Paikka pysyy. Maisema saattaa säilyä vuosisatoja samana.

Paikoissa käyminen olennaisen tärkeää. Sitä ei pidä jättää tekemättä. Paikat kertovat tarinoita ja tarinoiden yksityiskohtia.

Google Maps on iso apu, mutta se tarjoaa kuitenkin vain kuvia. Jos on mahdollista, parempi on käydä itse paikan päällä ja tuntea maasto kaikilla aisteillaan. Paikoissa tuoksuu, tuulee, on kylmä tai lämmin, rakennuksissa on tunnelma. Paikat antavat oivalluksia. Kun kirjoittaja kulkee kuviteltujen henkilöidensä jäljillä, hän ymmärtää, mitä he ovat kokeneet tai mikä ei olekaan mahdollista.

Jos päähenkilöni on kiivennyt tämän jyrkän mäen päälle, hänen täytyy olla hengästynyt. Hän huohottaa muutaman hetken. Silloin hän näkee tämän saman lumoavan kauniin maiseman. Miten mäntymetsä tuoksuukaan lämpimänä kesäpäivänä. Kävyt rapsahtelevat aukeillessaan kuumuudessa.

Ei, ei, tämä matka onkin näin pitkä! Henkilöni eivät onnistu selvittämään sitä nopeasti.

Kun kaartilaiset ovat tulleet Kaupungintaloon, sen komeus ja prameus ovat tehneet vaikutuksen tehtaalaistyttöihin. Kaikki nämä mosaiikit ja kattomaalaukset!

Eihän tässä joessa voi uida. Virtaus on aivan liian kova. Rannat ovat jyrkät. Jos veteen joutuu, on vaikea kiivetä ylös.

Kaupunki on näin lähellä merta. Se tarkoittaa siis meri-ilmastoa ja hyytäviä talvia. Kantautuuko meren tuoksu tänne asti? Ainakin kaupungin asukkaille laivat, veneet ja kalastaminen ovat tuttuja.

Taustatyön vuoksi tai ansiosta olen kävellyt Aurajoen rantaa, Lyypekin katuja, vanhan Vaasan triviaalikoulun raunioissa, Pietari-Paavalin linnoituksessa, Amurin työläismuseossa, Messukylän kirkolla ja Kalevankankaan hautausmaalla, Viipurin valleilla, Valkeakosken kotiseutumuseon mäellä ja paperitehtaan rannassa, Visbyn Galgbackenilla, Oriveden asemalla, Hennalan kasarmilla, ties missä.

Paikat kertovat historiaa kouriintuntuvasti. Ahaa, hyökkääjät joutuvat nousemaan jyrkkää mäkeä Messukylän kirkolle ja jos puolustajien konekivääri on tuolla tapulissa, se hallitsee koko aluetta. Siksi siis nimitys kuolemankukko.

Tässä menevät entisen Vaasan kadut, tuossa tori, mäellä koulu, miten valtava onkaan Pyhän Marian kirkko kaupungin kokoon verraten! Sen on täytynyt tehdä suuri vaikutus keskiajan ihmisiin.

Visbyn kaupungin kaunis teloituspaikka on korkealla mäellä, näköala suoraan siniselle merelle, teloitettavien viimeinen näky. Merirosvolaivoista taas on nähty Galgbackenin hirressä heiluvat ruumiit, varoitusmerkki, jota ei ole vaikea tulkita.

Joskus paikat tuntuvat mystisesti kantavan kauhua. Sisällissodan hirvittävien taistelujen ja teloitusten Hauho on sellainen. Kun ajan Tampereelta Lahteen, Hauhon kohdalla alkaa sydän hakata ja ahdistus puristaa rintaa. Hennalan kasarmialue on toinen paha paikka, sen multa tihkuu kärsimystä ja imee vierailijasta voimat.

Eräänä kesänä tein taustatutkimusta Pohjanmaalla, josta sukuni on kotoisin molemmin puolin. Ajoin kesäyössä hämärtyvän lakeuden halki, koiranputket, leinikit ja horsmat kukkivat tien varrella, notkahtaneet ladot katselivat pellolta, savinen Kyröjoki kiilsi, alanteessa leijui sinipunertava sumu. Genius loci, paikan henki. Ylihumahtava onnen ja ajattomuuden tunne, menneiden sukupolvien läsnäolo. He ovat katselleet saman Kyröjoen virtaamista. He ovat kävelleet tässä. He ovat tämän paikan mullassa. Moon täältä.

Paikka on paikka. Vain ihmisen mielikuvitus, tieto ja tunteet lataavat paikkaan merkityksiä, joita sillä ei todellisuudessa ole. Vai kuitenkin? Onko olemassa jotain, minkä vaistomme tavoittaa vaikka järki ei?