Taustatutkimus: liikkuva kuva

Suomeen liittyvää liikkuvaa kuvaa, siis elokuvaa, dokumenttielokuvaa tai fiktiota, on olemassa 1900-luvun alusta lähtien. Kansallinen AV-arkisto eli Kavi pitää huolen aineiston säilymisestä. Vanhaa elokuva-aineistoa on nähtävissä netissä osoitteessa elavamuisti.fi.

Liikkuva kuva on loistava johdattaja historiaan, sillä elokuva poimii konkretiaa ja yksityiskohtia, joita kirjailija tarvitsee: maisemaa, maataloutta, kaupunkia, autoja, tavaroita tai ihmisen vaatetuksen, kampaukset, ilmeet ja eleet.

Historiaa eivät valaise vain dokumenttielokuvat vaan myös fiktio. Esimerkiksi 30-luvun runsas elokuvatuotanto, noin sata pitkää elokuvaa, on runsaudensarvi kertomaan ajan sosiaalisesta normistosta, naisilta ja miehiltä edellytetyistä käyttäytymistavoista ja siitä, mikä miellettiin naiselliseksi ja mikä miehekkääksi, muodista, kotien sisustuksesta, ravintoloista, kaduista ja kaupunkikulttuurista. Toisaalta ajan fiktiiviset elokuvat tulevat dokumentoineeksi myös maaseudun töitä, taloja, pihapiirejä ja kylänäkymiä, metsätöitä ja tietenkin tukinuittoa. Teollisuuskin näissä elokuvissa vilahtaa.

Kansalaissotaa käsitteleviin romaaneihini olen saanut apuja ajankohdan dokumenttielokuvista. Filmimateriaali on nykivää ja huonolaatuista, sitä on vähän, mutta sitä on. Elokuvia eivät kuvanneet suomalaiset vaan venäläiset, ruotsalaiset ja saksalaiset. ”Punainen Suomi” eli ”Krasnaja Finlandija” –elokuvan kuvasivat Mihail Koltsov ja Pjotr Novitski. Siihen on ikuistettu esimerkiksi punaisten panssarijuna, nauravat matruusit Helsingin kaduilla, Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner ja punaiset Näsijärven jäällä ihastelemassa uusinta tekniikkaa, kahta lentokonettaan.

Ranskalaisen Pathé Frèresin ruotsalainen sisarliike kuvasi ”Suomen parhaillaan käytävästä vapaustaistelusta” viisitoistaminuuttisen, jota myöhemmin käytettiin kooste-elokuvassa ”Kuvia Suomen vapaussodasta”.

Suomeen saapuneilla saksalaisdivisioonilla oli mukanaan Bufa-yhtiön kuvausryhmät, jotka tallensivat ja tarpeen tullen lavastivat sotilaiden toiminnan. Joukosta näkee heti, että siinä on sotimisen ammattimiehiä, joilla on ammattimiehen työkalut – toisin kuin suomalaiset punaiset ja valkoiset, jotka olivat amatöörejä molemmin puolin. Filmeissä saksalaissotilaat kävelevät ratakiskoilla kypärät päässä, reput selässä ja ajavat resiinalla. Taistelukohtaukset ovat todennäköisesti lavastettuja mutta silti valaisevia.

Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuva Punaiset esiliinat auttoi minua suunnattomasti romaanin Veriruusut kirjoittamisprosessissa. Olin häikäistynyt ja ällistynyt katsoessani sen. Aihe, josta ei näyttänyt löytyvän tietoa kiven altakaan, oli edessäni kuvina, naiskaartilaiset itse puhumassa sisällisodasta, Alvettulan sillan valtauksesta, Hennalan vankileiristä, kiväärin käsittelemisestä. Se oli ihmeellinen kokemus, aikamatka.

Ihmettelen vieläkin, mistä ja miten Rustanius oli haastallut naiset löytänyt, sillä punakaartilaisnaiset usein vaikenivat tästä elämänvaiheestaan, monet kokivat sen häpeällisenä tai pelkäsivät siitä koituvan seurauksia vieläkin. Vanhat naiset kertoivat kameralle, katsojalle, minulle nuoruutensa hurjasta, seikkailukkaasta ajasta, nyt jo vanhuuden viisaudella, katsoen ymmärtäväisesti, monet sarkastisestikin omaa nuorta itseään.

Dokumenttielokuva tallentaa toisin kuin mikään muu väline. Se välittää konkreettiset yksityiskohdat – äänen värin, äänenpainot, sanaston, tunteet, kun ihminen kertoo kokemuksestaan – tätä yksityiskohtien runsautta ei ole muistiin kirjoitetuissa muistelmissa. Elokuva poimii vaatteet, hatut, kampaukset, ilmeet, eleet, pelakuun ikkunalla ja posliinikoiran piirongin päällä. Se näyttää, millaisia olivat talot, tehtaat, pellot, karja, tiet, autot, tavarat. Paperit, rakennukset, maisema, valokuvat jäävät, mutta kun ihmiset kuolevat, he katoavat.

Elokuva pystyy tallentamaan ihmisen, hänen tapansa olla maailmassa, puhua, elehtiä ja ilmehtiä. Elokuvassa esiintyvä ihminen sisältää valtavan paljon tietoa. Kaikki tämä tietoavaruus antaa tilaa tulkinnoille. Ihminen dokumenttielokuvassa on jonkinlainen kurkistusluukku siihen aikaan ja tapahtumiin, joista hän kertoo.

Elokuva on toiseksi paras tapa tutustua ihmiseen ja kaikkein paras tapa tutustua kuolleeseen ihmiseen.

Jätä kommentti