Suorittaminen vai luominen

“En halua, että kirjoittamisesta tulee suorittamista.”

“Se menee pelkäksi suorittamiseksi.”

Suorittaminen on paha juttu. Luominen on hyvä juttu.

Mikä on näiden kahden ero? Mitä on se kartettava suorittaminen?

Sitä mietin tänään, suoritettuani koko viikonlopun erästä käsikirjoitusta, jota olen suorittanut jo pari viikkoa. Pääsin äsken siunattuun “tallenna nimellä” – ja sähläsin siinä ikävästi. Meni hukkaan koko suoritus, joten suorittaminen on aloitettava alusta.

Itsekin olen viljellyt alussa mainittuja lauseita, paheksunut suorittamista ja ihaillut luomista.

Suorittamiseen tuntuu sisältyvän pakko, kuten määräaika – se nimensä mukainen kuolemanviiva, deadline – sopimus, liuskoja odottava ihminen, ylipäänsä jokin ulkopuolinen kannustin, joka ei lähde kirjoittajan sisäisestä motivaatiosta. Suorittaminen on jotain, mikä pitää tehdä vaikka ei huvittaisi tai vaikka huvittaisi tehdä jotain aivan muuta. Siihen liittyy kurinalaisuus ja mielihalujensa taivuttaminen työn hyväksi. Suorittamista suoritetaan vaikka sitten hampaita kiristellen. Se on pitkäjänteistä toimintaa.

Entä “luominen”? Siihen liittyy innoittunut mielentila, inspiraatio, suuri halu tehdä sitä mitä on juuri tekemässä, kenties jopa vaikeasukunimisen unkarilaisen Mihály Csíkszentmihályin luoma käsite flow. Luomiseen kannustaa sisäinen pakko, joka on niin suuri, ettei työtä malta jättää eikä työtunteja lasketa. Luomisessa on iloa ja nautintoa.

Kun tarkastelen “suorittamiani” ja “luomiani” tekstejä, en näe eroa niiden taiteellisessa tasossa. Yhtä hyviä ovat tai yhtä huonoja.

Olen vuosien mittaan ruvennut arvostamaan suorittamista ja havainnut, että suorittamisen välttely (ja luovuuden odottelu) on ainakin joskus mukavuudenhalua ellei suoranaista laiskuutta. Se on vastenmielisyyttä ryhtyä työlääseen urakkaan. Ei huvittaisi kiusata niin tuttua ihmistä kuin itseään. Usein välttelyyn ja sijaistoimintoihin tuhrautuu paljon enemmän aikaa ja energiaa kuin menisi siihen, että ottaisi ja tekisi kirjoittamishomman. Välttely, prokrastinaatio, ansaitseekin oman blogauksensa tulevaisuudessa.

Tosin sekin on totta, että kirjoittamisessa on aina ähkimisvaihe, jolloin kirjoittaja pyörii tuskaantuneena ympyrää eikä mitään tunnu syntyvän. Se on näköharha: itse asiassa kovalevyllä eli tiedostamattomassa on meneillään ankara prosessi. “Ohjelma latautuu” lukee tietokoneella, mutta samoin tapahtuu myös aivoissa. Ohjelma latautuu, ja kun se on latautunut, se on valmis asennettavaksi eli kirjoitettavaksi.

Olen havainnut, että omalla kohdallani luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi tyhmältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukeavat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan.

Sitten havahtuu siihen, että kello on kolme iltapäivällä ja ihmettelee, mihin aika humahtikaan.

Usein tekstin ensimmäisen version valmistumiseen liittyy paljon suorittamista, sillä ensimmäinen versio on raskas kirjoitettava, mitäpä sitä kieltämään. Mutta kun on jotain, minkä päälle rakentaa, vaikka kurjakin ensiversio, alkaa luomisvaihe.

Luulen, että urheilijoilla toimii sama mekanismi. Tuskin hiihtäjiä hirvittävästi huvittaa lähteä suohon rämpimään ja itseään rääkkäämään. En usko, että inspiraatio heitä kannustaa. Itsekuria ja lujaa tahtoa siinä tarvitaan. Mutta uskon, että kun lihakset lämpiävät ja veri alkaa vilkkaasti kiertää, mielihyvähormonit iskevät ja ponnistus alkaa tuntua miellyttävältä tai ainakin se antaa tyydytystä. Aivan niin kuin kirjoittamisessa.

Jos jää odottelemaan inspiraatiota, saa odottaa kauan.

 

PS. Tämä kirjoitus on kierrätystä. Uudistin tekstiä, jonka muutama vuosi sitten kirjoitin Grafomania-blogiin. Ajatukseni on kyllä pysynyt samana.

 

 

Jätä kommentti