Näin kirjoitin Ilkka-Pohjalaisen kolumnissa tasan vuosi sitten. Silloin ei tullut mieleenikään, että pandemia voisi kestää yli vuoden. Olimme epätietoisuudessa monen muunkin asian suhteen: miten tauti tarttuu, miten vaarallinen se on, miten sitä voi välttää.

Viime keväänä joimme ystävän kanssa penkkikahveja. Kävimme kävelyillä, joiden päätteeksi joimme termarikahvit istuen penkin päissä kaukana toisistamme. Tänä talvena olemme uskaltautuneet kahvittelemaan sisätiloissa, ei kahviloissa kuitenkaan. Ehkä aloitamme penkkikahvit, kun ilma lämpenee. ”Okapikahvit” sanovat ruotsalaiset, koska välimatkan pitää olla noin okapin mitta.

Tässä kolumni:

Kirjoitan tätä perjantaina 13.3., puoli viisi iltapäivällä. Olen koko päivän vain järjestellyt, tiedustellut, lähettänyt viestejä ja lukenut uutisia.

Järjestelin kokouksen pitämistä etänä, sillä osanottajat joutuisivat matkustamaan eri puolilta Suomea junilla ja lentokoneilla. Yksi on jo valmiiksi matkustuskiellossa ja toinen jumissa ulkomailla.

Kirjamessut peruuntuivat ja päätimme kustantamon kanssa tiedottaa kirjastani videon avulla. Etsin siis videokuvaajaa. Kolme ystävää peruutti kirjansa julkistustilaisuuden ja yksi 50-vuotisjuhlansa.

Lukupiiri ja laulukuoro peruutettiin. Peruutin ajan hierojalle ja aiheutin hänelle tulonmenetyksen.

Kyselin, uskallanko mennä vesijumppaan ja sain vastauksia ”voit ihan hyvin mennä” ja ”älä ihmeessä mene”. Sitten uimahalli suljettiin.

Ilmoitin tädille, että teatterireissu jää tekemättä, sillä teatterit ovat peruneet kevään esitykset. Koska konsertitkin on peruttu, mietimme, uskallammeko mennä elokuviin. Ellei sitten elokuvateatteriakin suljeta.

Poikani komenteli minua lukuisin viestin pysyttelemään visusti kotona. Väitin, etten ole riskiryhmää, mutta nuori mies muistutti iästäni. Ärsyyntymisen jälkeen hoksasin sentään, ettei kyse ole holhoamisesta vaan huolesta ja kiintymyksestä. Se lämmitti.

Italiasta saapui hätääntynyt tieto (tai huhu), että koronavirus pystyy liikkumaan monta metriä ilmassa. Japanista saapunut vähemmän hätääntynyt viesti kertoi, että siellä on käynnissä samanlainen taistelu vessapaperista kuin Suomessa. Facebookissa vaadittiin rajoja kiinni. Uutiset ihmettelivät Venäjän ja Turkin hämmästyttävän vähäisiä tartuntatapauksia. Yhdysvaltain presidentti kielsi lennot Euroopasta mutta salli ne Irlannista ja Englannista, joka ei tehnyt minkäänlaisista toimia rajoittaakseen epidemiaa.

Lähetin myötätuntoviestejä freelancer-ystäville, joiden työkeikat peruuntuivat.

Tänään oli talvisodan päättymisen muistopäivä. Tällaistako oli, kun sota alkoi? Tunne siitä, että tämä ei voi olla totta. Epävarmuutta, tietojen etsintää, ristiriitaisia neuvoja, huonoja uutisia ja niiden pelkoa, paniikkia, yhteydenpitoa läheisten kanssa, päättäjien haukkumista ja kehumista.

Turvallinen länsimainen elämä on huojahtanut pahasti. Maailma on sekaisin.

Koronaepidemia tekee selväksi, miten haavoittuva on verkottunut nykymaailma ja miten elämämme ovat yhteen kietoutuneet. Eikä kukaan ole syyllinen. Ei hän, joka toi taudin laskettelulomalta, ei virusta kantava kiinalaisturisti tai kaveriporukkansa altistanut nuori. He eivät voineet tietää. Syyllinen ei ole edes hallitus, joka on antanut asiallisia ohjeita eikä THL, jonka asiantuntemukseen hallitus luottaa.

Talvisota loppui 105 päivän jälkeen ja tämäkin sota loppuu. Heinäkuussa, sanoi japanilainen asiantuntija. Siihen asti tarvitaan talvisodan henkeä.