Lapset pitävät sarjamuotoisista kirjoista. Kun sattuu löytämään mieluisen kirjan, on mukavaa, jos se onkin osa sarjaa ja voi etsiä kirjastosta sarjan muita osia. Kirjastoihmiset raportoivat löytäjän riemusta, kun kauan odotettu sarjan osa palaa lainattavien hyllyyn tai kun sinne ilmestyy sarjan upouusi osa.
Niinpä luulisi, että lasten ja nuorten kirjasarjat saisivat kannatusta aikuisiltakin. Nehän ovat mainio tapa houkutella lukemaan. Kun poika lukee Aleksi Delikouraksen Nörtin tai Jyri Paretskoin Shell´s Angelsin ja samaistuu tai kun juuri lukemaan oppinut löytää Johanna Hulkon Geoetsivät ja huomaa pystyvänsä lukemaan kokonaisen kirjan, on loistojuttu, että kyse on sarjasta ja täpinöissään olevalle lukijalle löytyy lisää samankaltaista ahmittavaa. Kun lapsi tai nuori lukee viisi satasivuista kirjaa, hän tulee lukeneeksi viisisataa sivua. Salla Simukan nuorten aikuisten dekkarisarjankin yksi menestystekijä on sarjallisuus. Yksittäinen Lumikki-kirja tuskin olisi noussut maailmanmenestykseksi. Sama pätee Harry Pottereihin tai Sormus-trilogiaan.
Sarjat eivät kuitenkaan saa ansaitsemaansa arvostusta. Kritiikki ja muu julkisuus usein vähättelee sarjoja ja kuvittelee niiden olevan “suoltamista”, “tehtailua” tai jo keksityn päällä kellumista. Yksittäisiä kirjoja pidetään taiteellisempina ja tasokkaampina kuin sarjoja. Kehottipa taannoin muuan valtiollinen kirjallisuuselin apurahojen hakijoita keskittymään itsenäisiin kirjoihin ja välttämään sarjoja.
Sarjalla on omat vaatimuksensa, jotka eivät ole helppoja. Sarjan kirjoittaminen on ainakin yhtä vaikeaa kuin itsenäisen kirjan luominen. Sarjan on pysyttävä samassa maailmassa, mutta kehityttävä ja varioiduttava. Se ei voi toistaa jo kerrottua. Henkilöiden tulee olla samoiksi tunnistettavia, mutta heissä on oltava myös jotain uutta ja odottamatonta. Tarinan pitää noudattaa genrelupausta, jonka sarjan alku on antanut, mutta on yllätettävä. Jokaisen osan täytyy kiehtoa lukijaa ja imeä mukaansa, niin ettei lukemista voi lopettaa. Osien pitää olla keskenään riittävän erilaisia – mutta myös riittävän samanlaisia.
Sarja on ainutlaatuinen tapa kertoa pitkä tarinan kaari. Sarjassa pystyy kehittelemään teemoja ja henkilöitä monipuolisesti ja syvemmin kuin yhdessä kirjassa. Ensimmäinen osa toki paaluttaa myöhemmätkin, mutta vasta aloitusosan jälkeen kirjoittaja tuntee aiheensa, tyylinsä ja henkilönsä syvemmin. Hän myös huomaa, mikä ei toimi ja pystyy myöhemmissä osissa tekemään korjausliikkeitä.
Joka kerta sarjan osaa aloittaessani mietin, miten pystyn kirjoittamaan niin mielenkiintoisesti, että taso pysyy ja ehkä suorastaan nousee, lukija ei pety ja kirjaan piilotettu teema on uusi ja tärkeä. Ennen kuin aloitin viisiosaisen Futistyttö-sarjan, mietin aihetta, koko sarjan läpi kulkevia teemoja ja henkilöiden kehityskaarta pari vuotta. Ensimmäinen osa paljastui liian totiseksi lukijoiden ikäryhmälle – myöhemmissä osissa kevensin ja lisäsin huumoria. Kirjoitin kirjan vuodessa. Se tarkoittaa, että kirjan viimeinen osa, Pusu ja pokaali, oli mielessäni seitsemän vuotta. Unohtakaa sarjojen yhteydessä puheet tehtailusta tai suoltamisesta.
