Tämän tapahtumakulun tunnistaa jokainen kirjoittava ihminen, joka ei ole onnistunut salaamaan kirjoittamistaipumustaan.

Ollaan porukalla vierailulla jossain erityisessä paikassa tai kyläilemässä kesämökillä, kodissa, yrityksessä. Ehkä ostetaan yhdessä lahja työkaverille, sukulaiselle tai ystävälle. Näin käy myös, kun ollaan ryhmämatkalla, ulkomailla, bussireissulla, käydään taidenäyttelyssä tai pitäjän rukinlapamuseossa.

Mukava tilanne kiristyy välittömästi ahdistavaksi, kun taidenäyttelyn tai museon pitäjä tuo porukalle nimikirjoitettavaksi vieraskirjan tai lahjomisen projektinjohtaja pistää kiertämään ostamansa onnittelukortin. Nimet piirretään kirjoihin ja kortteihin eikä siinä vielä mitään.

Mutta sataprosenttisen varmasti porukan nokkahenkilö ottaa vieraskirjan tai onnittelukortin ja tuuppaa sen kirjailijan/kirjoittajan nenän alle.

”Kirjota tohon ny jotaki mukavaa, ku sulla on toi sana hallussa.”

Siinä se tuli. Kirjoittaja on ahdistettu nurkkaan.

Eikä ole sana hallussa.

Kortti ja vieraskirja ovat kauhun paikka. Sormien napsautuksella pitäisi olla yhtä aikaa nokkela, ystävällinen, persoonallinen, mieleenjäävä, lämmin, kiitollinen, syvällinen, viisas ja älykäs.

Joka ainoa sana katoaa, yhtään ajatusta ei tule mieleen, mielikuvitus juijuttaa tyhjää. Kirjailija tuijottaa vieraskirjaa ja porukka tuijottaa häntä odottaen luovuuden ja älyn purskahdusta, jota ei tule.

Kun kirjailija kirjoittaa, hän tekee sen yksinäisyydessä, hitaasti ja kaikessa rauhassa. Hän ehtii miettiä joka sanaa, hioa lauseita, pyyhkiä pois, aloittaa alusta. Hän pyydystää vaivalloisesti sanoja, jotka luikahtavat karkuun kuin rantasalakat. Hän yrittää tavoittaa tunnelman tai aistihavainnon pienet vivahteet ja muuttaa kokemuksen sanoiksi. Hän on pyörittänyt mielessään sanoja kauan ennen kuin on kirjoittanut ensimmäistäkään.

Kirjoittaminen ei ole pikamatka.

Harva on sellainen sanataiteen 400 metrin aituri kuin Jari Tervo, Tuomas Kyrö tai Miika Nousiainen. Useampi kirjoittaja menee aivan lukkoon, jos yhtäkkiä pitää osoittaa kielellistä taituruutta.

Sitten tulee väännetyksi (surkealla käsialalla) vieraskirjaan ja onnittelukorttiin värssyjä, jotka hävettävät jo niitä pukertaessa:

”Kiitos emännälle mahtavista tarjoiluista ja ihanasta illasta.”

”Onnea rakas ystävä ja kiitos näistä vuosista.”

”Kiitämme opastuksesta mieleenjäävässä museossa.”

Ahdistaa ja sielua kiristää arvaillessa, mitä intohimoinen museon pitäjä, lahjan saaja sekä antajat ajattelevat lukiessaan latteuksia kirjailijan olan yli.

”Ei ton kummempaa kekannu ja on sentään muka kirjailija.”

”Kyä määkin oisin parempaa runoo vetässy.”

Niin olisit.

Ehkä kirjailijan pitäisi varustautua jo ekskursiolle lähtiessään sopivalla riimirunolla tai V.A. Koskenniemen aforismilla. Ehkä pitäisi jo pari päivää aiemmin alkaa sommitella mielessään parin rivin teksti. Pitäisi muistaa ja uskoa, että eteen se vieraskirja kynineen tulee kuitenkin.

En kehtaa edes kertoa, kuinka kauan olen tätäkin pikku raapustusta miettinyt ja kuinka monta kertaa muutellut.

Kun ei oo toi sana hallussa.