Ruoho on vihreämpää käsikirjoituksen tuolla puolen

 

Tätä seikkaa mietimme kollega Terhi R:n kanssa nakkisopan äärellä.

Kun käsikirjoitus lähestyy pistettä x, jolloin työstä on tehty kolme neljännestä, kirjoittaja puolestaan lähestyy kyllästymispistettä y ja mieleen alkaa tulvia n-määrä vallan loistavia uusia ideoita. Ne ovat sata x parempia ja kutsuvampia kuin juuri käsillä oleva työ. Sormet syyhyävät tarttua niihin, sillä tämä parhaillaan työstämäni ja jyystämäni käsikirjoitus ei ole oikeastaan mistään kotoisin. Se ei enää innosta minua. Itse asiassa vihaan ja inhoan sitä. Se on ällö. Tylsä. Ikävystyttävä. Kukaan ei jaksa lukea tätä. Edes minä en jaksa lukea versiota 3 ja kuitenkin minä sentään olen tämän roskan kirjoittaja!

Mutta! Onneksi on uusi idea, joka odottaa tämän käsikirjoituksen tuolla puolen. Siinäpä vasta idea! Paras tähänastisista! Sen kirjoittaminenkin tulee olemaan jotain ihan muuta. Tuleva käsis kirjoittuu melkein itsestään, työ on kevyttä ja hyväntuulista, sujuu nopeasti ja onnistuu hyvin. Kunhan vain pääsisin aloittamaan sen seuraavan käsiksen… Mutta kun tämä möhkäle on edessä, estämässä minua loikkaamasta loistoideaan.

Ruoho on aina vihreämpää käsikirjoituksen tuolla puolen.

Niin se vain on. Uuden idean viettelykset ovat mielen ovela strategia kiemurrella vapaaksi ikävästä puurtamisesta. Uusi idea tuntuu niin houkuttelevalta ja hyvältä, koska siihen tarttuminen antaisi luvan päästää irti nykyisestä hommasta.

Kun käsikirjoitusta työstää version toisensa jälkeen, lukee saman tekstin monen monituista kertaa, korjailee, oikaisee, tuskittelee ja joskus ilahtuukin, tekstiinsä aivan yksinkertaisesti puutuu. Saman tekstinmassan pyöritteleminen ja vääntäminen kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen on raskasta. Lähellä maalia tulee taisteluväsymys: ei jaksaisi enää, tympäisee, tuntuu turhalta.

Tämä on tosijuttu. Erästä draamakäsikirjoitusta väännettiin väellä (nimenomaan!) ja voimalla. Yhä uusia versioita, yhä uusia työkokouksia, joissa monella ihmisellä oli erittäin monta mielipidettä käsikirjoituksen kehittämisestä. Olin lähdössä aamulla palaveriin, liukastuin verannalla ja jysäytin polveni kipeästi. Suurempaa vammaa ei tullut, mutta ensimmäinen ajatukseni oli: Hitto, kun ei mennyt polvilumpio halki, niin ei olisi tarvinnut lähteä palaveriin.

Vaikka tympii ja voimat hupenevat, tässä vaiheessa käsikirjoitusta ei pidä hylätä. Niin kun ei kannata hylätä perhettä pikarakastumisen vuoksi. Oma kokemukseni on, ettei kovin pitkää lepotaukoakaan ole hyvä pitää. Työhön uudelleen tarttuminen saattaa olla vaikeaa, jos tilanne jäähtyy ja käsikirjoitukseen kehittyy liikaa etäisyyttä. Lyhyt tauko voi olla paikallaan – muutama päivä jotain ihan muuta, pois työpöydän ääreltä.

Varsinkaan ei pidä syöksyä rakastelemaan sitä uutta, loistavaa ideaa. Viimeistään sivulla 60 sekin osoittautuu työlääksi ja ikäväksi. Salarakas ei olekaan ylimaallisen ihmeellinen ja erilainen.

On jaksettava kirjoittaa valmiiksi asti. Siinä veri punnitaan. Runoista en pysty sanomaan mitään, mutta romaani ja draama ovat pitkänmatkan lajeja, joissa kysytään kestävyyttä ja uskollisuutta.

2 kommenttia artikkeliin ”Ruoho on vihreämpää käsikirjoituksen tuolla puolen”

  1. Niin totta! Ja kun saa pisteen version x jälkeen kirjoitettua, pulpahtelee mieleen vielä useita päiviä pieniä korjausideoita. Ja kyllä, teksti tuntuu loppuvaiheessa niin kököltä, henkilöhahmot niin paperisilta ja koko roska täysin epäuskottavalta, että olen varma, ettei edes maksettu esilukija jaksa sitä lukea.

    Vastaa
    • Loppuvaiheessa on kyllä usko koetuksella. Näin on kuin kirjoitat. Tulee häpeän tunteitakin: jospa tämä onkin täyttä roskaa, mutta en itse ymmärrä sitä. Ystävällinen esilukija on kullan arvoinen siinä kohden.

      Vastaa

Jätä kommentti