Leo Tolstoi ällistyi, kun Anna Kareninan rakastaja Aleksei Kirillovitsh Vronski aikoi tehdä itsemurhan. Vronski oli kuitenkin Tolstoin luoma romaanihenkilö vaikka olikin kreivi ja nyt hän osoitti suisidaalisia pyrkimyksiä aivan ohi luojansa suunnitelmien.
Romaanihenkilöiden oma tahto tehdä ratkaisuja elämänsä suhteen on merkillinen ilmiö, jonka kirjailijat tuntevat. Henkilö ei noudatakaan niitä suunnitelmia, joita kirjailija on hänen varalleen punonut, vaan ryhtyy toimimaan toisin. Näin on minullekin tapahtunut useamman kerran.
Mistä romaanihenkilöt tulevat? Tyhjyydestä? Ovatko he henkiä, jotka kirjailija nappaa kiinni kuin Pokemonin, mutta ilman kännykkää ja apunaan vain intuitionsa? Miksi he itsenäistyvät kreivi Vronskin tavoin? Vai rakentaako kirjailija henkilönsä tietoisesti, järjellä?
Draaman tai liikkuvan kuvan käsikirjoittajille on laadittu monenlaisia listoja toimivan henkilön luomiseksi. Ei niistä haittaakaan ole, jos luetteloihin ei suhtaudu liian hyväuskoisesti. Esimerkiksi Anders Vacklinin, Are Nikkisen ja Janne Rosenvallin kirja Elokuvan runousoppia tai sen uudempi laitos, Vacklinin ja Rosenvallin Käsikirjoittamisen taito, referoivat useita tällaisia listoja. Kirja on muutenkin lukemisen arvoinen. Syd Fieldin lukuisista käsikirjoitusoppaista löytyy myös ohjeita henkilön kehittelyyn.
Looginen, askel alskeleelta etenevä henkilön luominen on mahdollista. Henkilö tahtoo tätä, pelkää tuota, yrittää salata tämän asian mutta himoitsee tätä toista. Ulkoisesti, sisäisesti. Sosiaalinen, ammatillinen, perheensisäinen, yksityinen minä. Ulkonäkö, koulutus, käytös, puhetapa. Äly, viisaus, harkinta. Näkökulma, asenne, temperamentti, heikkoudet, vahvuudet, tavat, omituiset intohimon kohteet. Funktio henkilökirjossa, suhteet muihin henkilöihin.
Ennen dialogiin tarttumista käsikirjoittajat luovat usein henkilöraamatun, jossa kuvaillaan henkilöt ja heidän historiansa riittävän tarkasti. Draaman kirjoittajalle tämä on tärkeää, sillä tekstin muodoista käytettävissä on vain dialogi ja niukat parenteesit. Samaa metodia käyttävät jotkut romaanikirjailijatkin, mutta eivät suinkaan kaikki.
Jotkut kokoavat henkilönsä oikeista ihmisistä: luonne tuttavalta, ulkonäkö naapurilta, tavat sukulaiselta, ammatti entiseltä työkaverilta. Käyttökelpoinen metodi. Suoria ja tunnistettaviakin identiteettivarkauksia on suoritettu, mitä pidän epäeettisenä. Tosin tunnustusromaanin genressä tunnistettavia henkilöitä ei voi välttää, ei liioin loukkaantumisia ja tuhottuja ihmissuhteita.
Surkein menetelmä on kopioida henkilö romaanista tai elokuvasta. Sitäkin ikävä kyllä näkee.
Kerran sain tilaisuuden seurata selvänäkijän työtä. Hän keskittyi, kuulosteli ja haparoi kohti talossa terrorisoivaa kummitusta ja sai tästä selville yksityiskohtia ja ominaisuuksia tähän tapaan: vanhahko mies… ei rikas… polttaa paljon tupakkaa… vähän reppana… ei omista taloa mutta saa asua siinä… kumara… epäsiisti… laiha… äreä… hänellä on mielestään oikeus määräillä talon asioista…
Selvänäkijän toiminta oli hämmästyttävästi samanlaista kuin kirjailijan hapuilu hänen etsiessään henkilöitään. Aivan kuin tavoittelisi henkilöä, josta voi saada vihjeitä vain vaistoillaan ja intuitiollaan. Kun henkilö alkaa hahmottua, ensin välähtää häivähdyksiä, ehkä ulkonäkö, olemus tai ihmistä ympäröivä ilmapiiri. Ennen kuin aloitin Veriruusut, minua vainosi mielikuva pitkähameisesta, hoikasta tytöstä, jonkinlainen huivi päässä ja reppu selässä. Huvittavaa kyllä, tumma hahmo seisoi aina kirjasto Metson parkkipaikalla ja katseli Aleksanterin kirkkoon päin. Usein romaanihenkilön ääni soi päässäni. Henkilö alkaa puhua selvästi tunnistettavalla äänellä ja puhetavalla. Ensimmäisen historiallisen romaanini alkusysäys oli, kun Laurentius Petrus Birkalensis ryhtyi saarnaamaan vähän narisevalla ja itsetyytyväisellä äänellään.
Hiljalleen kuva täydentyy ja kirkastuu. Henkilö kävelee tuolla tavoin, tuossa maisemassa, hän tuntee näin, mutta ei pysty sanomaan sitä. Ahaa, nyt hänen äitinsä tuli ovesta. Kas vain, hänellä on tuollaisia esineitä.
Mutta se romaanihenkilön oma tahto? Henkilöni ovat toimineet oman päänsä mukaan. Usein he ovat menetelleet inhimillisemmin kuin olin ajatellut. Ilkeä isäntä heittäytyi armeliaaksi, saidasta porvarista tuli antelias, itseään huijannut ihminen halusi kohdata menneisyytensä. Tekeillä olevassa käsikirjoituksessa yllätyin, kun eräs henkilö halusi välttämättä ratsastaa vaikkei osannutkaan. Yhden keskushenkilön kohtalo kääntyi lopussa toiseksi kuin mitä olin hänelle suunnitellut.
Yhteistä näille mielenmuutoksille on, että ne ovat tapahtuneet romaanin puolivälin jälkeen, usein loppupuolella. Vaikka romaanihenkilön luomisessa tuntuu olevan yliluonnollisia voimia liikkeellä, henkilöillä ei kuitenkaan liene omaa tahtoa. Kun kirjoittaja kulkee romaanihenkilöidensä mukana pitkän kirjoittamismatkan, hän oppii tuntemaan heidät paremmin. Kun on kirjoittanut sata sivua henkilöiden toimintaa, puhetta, ajatuksia ja tunteita, tietää tiedostamattaan, mitä he tekevät ja tuntevat ja miten menettelisivät kussakin tilanteessa. Venäläisen sananlaskun mukaan tunnet ihmisen vasta kun olet syönyt hänen kanssaan kaksi puutaa suolaa. Näin se on romaanihenkilönkin suhteen.
