Romaani tarvitsee rakenteen. Rakennetta voi verrata maalauksen tai valokuvan sommitteluun, lehden sivun taittoon tai talon ulkosivuun. Visuaalisen teoksen hyvä rakenne miellyttää silmää. Huono rakenne ilmenee sekavuutena ja hahmottomuutena niin kirjassa kuin taulussa.

Draaman klassinen rakenne on kolminäytöksinen ja periytyy Aristoteleen alku-keskikohta-loppu -opista. Aristoteleeltä paljon omaksunut Hollywood-elokuva käyttää useimmiten rakennetta, jossa alkusysäystä seuraa iso käänne, sitten keskikohta, kaikkein suurin käänne ja loppuratkaisu. Aristoteelinen rakenne soveltuu myös epiikkaan. Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taito -kirjassa esitellään useitakin elokuvakäsikirjoituksen rakennemalleja.

Romaani on muotonsa suhteen vapaampi kuin draama. Se kestää lähes mitä vain, mutta ainoastaan ”lähes”. Rakenne voi olla kokeellinen, erikoinen tai omituinen, kunhan se on olemassa ja kunhan se on taitavasti tehty. Kirjoittajan taitoa punnitsee juuri rakenne. Seuraavassa on esimerkkejä minua miellyttäneistä rakenneratkaisuista.

Olen aiemminkin maininnut David Mitchellin Pilvikartaston. Se on nerokas monen tarinan yhteenlimittymä, jossa ajallisesti liikutaan satoja ellei tuhansia vuosia. Tarinat kerrotaan kahdessa osassa; juuri se luo rakenteen. Toinen rakennetta kiinteyttävä seikka on päähenkilö, joka inkarnoituu yhä uudelleen ja muuttaa vieläpä luonnettaan joka kerta.

Inkarnaatio pitää koossa myös kiinalaisen nobelistin Mo Yanin massiivista romaania Seitsemän elämääni, joka käy läpi Kiinan kansantasavallan historian. Päähenkilö syntyy seitsemän kertaa uudelleen kiinalaisen horoskoopin merkkieläiminä.

Suomenruotsalaisen Robert Åsbackan Urkujenrakentaja rakentaa kirjaimellisesti urkuja kuolleelle vaimolleen, mutta teos rakentuu iäkkään päähenkilön haurastuvan terveyden varaan. Fysiikka pettää askel askelelta samaan aikaan kun mies yrittää saada urakkansa valmiiksi.

Aika voi olla rakenne. Joissakin romaaneissa aikaa merkitään tarkastikin, vuosin, päivin ja jopa kellonajoin. Näin tapahtuu esimerkiksi Johanna Venhon tuoreessa romaanissa Ensimmäinen nainen. Aika kulkee taaksepäin kahdessa latinalaisamerikkalaisessa romaanissa. Carlos Fuentesin Artemisio Cruzin kuolemassa kuolinvuoteellaan makaavan vanhuksen tajunta sinkoaa taaksepäin, elettyyn elämään. Toisen nobelistin, Gabriel García Márquezin jättimenestyskirja Sadan vuoden yksinäisyys alkaa legendaarisella lauseella: ”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan, jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.”

Intialaisen Arundati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö vaikuttaa sekavalta, sillä romaaniin on paiskattu valtavasti ihmisiä, tapahtumia, tekstilajeja ja sivujuonia. Tarinan lopulla rakenne paljastuu ketjuksi, kun tarinan aloittava henkilö kohtaa keskivaihetta dominoivan henkilön. Kirjailija perustelee romaanin pursuavuuden: ”Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan? Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi? Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.”

Näkökulmaromaanien rakennetta jäsentävät eriääniset kertojat. Näkökulmaromaaneja on paljon, esimerkkeinä olkoot Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo.

Monesti on käytetty myyttiä tai antiikin tarinaa romaanin rakenteena. Oidipus, Medea, Antigone, Kullervo, Kain ja Abel tai Herodes ja Juudas ovat uudestisyntyneet tälläkin vuosituhannella monta kertaa, jopa päähenkilön nimeä kantavana romaanina.

Pari vuotta sitten ilmestyi useita romaaneja, joissa rakenteen ideana oli varsinaisen tarinan rinnalla kulkeva, irtonainen temaattinen kuljetus. Tällaisia romaaneja olivat ainakin Satu Lepistön Lintutarha, jossa nuoren tytön hyväksikäyttöön lomittuivat lintujen tavat ja käytös, Katriina Ranteen Miten valo putoaa, jossa rakkaustarinaan sekoittuivat fysiikan lait ja Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät, jonka kohdunvuokrausaihetta katkoivat sää ja ilmastonmuutos.

Romaanin rakenteesta kiinnostuneen kannattaa tutustua Milan Kunderan teokseen Romaanin taide, mutta hämmästyttävästi on aikaa uhmannut suomalaisen Alex Matsonin 1947 julkaistu lyhyt ja tiivis Romaanitaide. Matsonin mukaan tärkeätä on luovan näkemyksen synnyttämä kiinteä ja looginen sisäinen muoto.

Kaksi innoittavaa kirjaa erittelee aloituksia ja lopetuksia. Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Aloittamisen taito löytää aloituksille 26 luokkaa, kuten kaksikko, ennakointi, pähkinänkuori tai tuhon maisema. Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput puolestaan pohtii, millainen on hyvä romaanin loppu ja analysoi 30 hyvää ja kehnoa lopetusta.

Näistä on hyvä aloittaa.