Anneli Kanto - Pyöveli, 2015 Gummerus

Pyöveli – oikeudenpalvelija ja kuoleman virkamies

Idean alkujuuria on useimmiten vaikea jäljittää. Ideat ovat kuin sienirihmasto; ne levittäytyvät ja kasvavat pinnan alla alitajunnassa, kunnes eräänä päivänä, sopivan sateen jälkeen pinnalle poksahtaa tatti, kanttarelli tai seitikki, niin että itsekin yllättyy. Ideahan saadaan. Sitä ei tehdä. Sienirihmastoaan kannattaa ruokkia taiteella, luonnolla, tekemisellä, näkemisellä, kuuntelemisella, lukemisella. Siten se pysyy elinvoimaisena ja tuottaa satoa.

Pyöveli-romaanin alkuitu on kuitenkin lähes minuutilleen ajoitettavissa. Olin loppusyksystä 1992 Münchenissä Lillemorin kirjakaupassa, jossa silmiini osui Tankred Kochin kirja Geschichte de Henker eli Pyövelien historia. Sillä sekunnilla oivalsin jotain mitä en ollut koskaan ajatellut: pyöveleilläkin on historia. He ovat olleet eläviä, tuntevia ihmisiä ammattinsa takana. Eläinlääketieteen professorin kirja ei ole systemaattinen tieteellinen tutkimus mutta se kertoo rikkaasti ja runsaasti Euroopan pyöveleistä. Tiesitkö muuten, että eläinlääketieteen pohja on pyövelintyössä? Monista pyöveleistä tuli myöhemmin eläinten lääkäreitä.

Aihe painoi ja kiusasi minua yli 20 vuotta. Halusin kirjoittaa suomalaisesta pyövelisuvusta, sillä ammatti periytyi usein isältä pojalle eikä pyövelin lapsilla ollut ammattinvalinnan mahdollisuutta. Tiesin vaistomaisesti, että sijoitan tarinan Pohjanmaalle, vaikka Turku olisi ollut todennäköisempi tapahtumapaikka. Vasta myöhemmin ymmärsin miksi: Pohjanmaan noitaprosessit tuottivat paljon pyövelintyötä. Siten alitajunta toimii. Tiedän, että jokin ratkaisu pitää tehdä, syy ilmenee myöhemmin.

Pohjanmaan korvapuoli pyöveli Heikki Hakalainen hoiti tointaan yli 40 vuotta. Hän oli rikollinen, joka nahkansa pelastaakseen ryhtyi pyöveliksi. Sen merkiksi häneltä silpaistiin vasen korva. Hakalainen heijastelee tarinan taustalla, mutta päähenkilöni on erilainen kuin hän. Hakalainen voisi olla Johannin isoisä, vaikkei se ajallisesti osukaan kohdalleen. Johann ratkoo koko elämänsä ajan ristiriitaa pyövelintyön oikeutuksen ja raakuuden kanssa. Väliin hän uskoo työhönsä: hän on oikeuden virkamies, joka suojelee viattomia ja rankaisee pahantekijöitä. Väliin hän ei halua olla pyöveli, mutta yhteiskunta ei päästä häntä kohtalostaan.

Monet ennakkokäsitykseni osoittautuivat vääriksi.

Kuolemaantuomitun tuskat eivät olleet pyövelin etu. Heidän tunnuslauseensa olikin “Kurzer Nod, schneller Tod, Gottes Gnade” eli “Kipu lyhyt, kuolo nopea, Jumalan armo”. Pyöveleillä oli monia ammattiniksejä, joilla kuolemaantuomitun kärsimyksiä lyhennettiin.

Teloituksia ei ollut paljon. Vaikka Kuningas Kristofferin maan- ja kaupunkilaki määräsi kuoleman melkein mistä tahansa rikoksesta – kuten vanhempiaan vastaan asettumisesta – tuomareiden käytäntö oli lievempi. Lisäksi kuolemantuomiot vietiin vahvistettaviksi hovioikeuteen, joka useimmiten myönsi armon. Pyöveli hoiti teloituksia tavallisesti kerran, kaksi vuodessa. Väliajat hän toimi tavallisena viljelijänä.

Vaikka pyöveleitä kartettiin, Suomessa he eivät olleet yhteisönsä ulkopuolella, vaan pyövelien luona kyläiltiin ja he näyttävät löytäneen vaikeuksitta vaimonkin. Turun pyövelit jopa rehvastelivat ammatillaan ja verottivat omin lupinensa markkinoille tulevia maalaisia.

Pyövelintyö oli hyvin palkattua. Oli keikkoja tai ei, pyöveli sai 3 taalerin kuukausipalkan ja mökin asuttavakseen. LIsäksi hänelle maksettiin taksan mukaan hirttämisestä, mestaamisesta tai ruoskimisesta. Koska pyövelit hoitivat suuren alueen, Pohjanmaan pyöveli esimerkiksi koko Pohjois-Suomen, he tekivät pitkiä työmatkoja, joilta saivat säntillisen peninkulmakorvauksen, päivärahat ja ateriat oluineen ja viinakortteleineen.

Pyövelinvirkaan oli vaikea löytää halukkaita. Useimmiten toimeen tultiin pakon edessä. Pyövelit olivat pyövelin poikia tai kuolemaantuomittuja, jotka välttivät rangaistuksen ryhtymällä itse teloittajiksi. Monet halusivat ammatistaan eroon, mutta eivät päässeet. Työ oli psyykkisesti raskas. Pyövelit joivat paljon eivätkä itsemurhat olleet harvinaisia.

Kun ryhtyy tosissaan urakkaansa, saa omituisia kohtalon kädenojennuksia. Aluksi en löytänyt suomalaisista pyöveleistä muuta tietoa kuin hajanaisia artikkeleita ja muistitietoa sekä Hannele Klemettilän Keskiajan pyövelit, joka kertoo enimmäkseen Euroopan pyöveleistä. Työn aikana kuitenkin törmäsin Veli Pekka Toropaiseen ja Mikko Moilaseen, jotka kumpikin tekivät tieteellistä tutkimusta suomalaisista pyöveleistä ja antoivat auliisti työnsä käytettäväkseni. Suomalaisia pyöveleitä ei siis ollut tutkittu aiemmin, mutta nyt aihe kiinnosti vakavasti yhtä aikaa kolmea ihmistä! Kirjan ilmestyessä epäilin, ettei kukaan haluaisi lukea näin ällöttävästä aiheesta. Väärin luulin, kirja on kiinnostanut ja sitä on luettu.

Jätä kommentti