Lapset kärsivät sodassa, nykyään ja ennen, se on sanomatta selvä asia.

Olen Lauri Maijalan kanssa kirjoittanut Helsingin Kaupunginteatteriin näytelmän Punaorvot, joka käsittelee sisällisodassa orvoksi jääneiden lasten kohtaloa. Heitä oli paljon. Todennäköisesti pahin luku, 25.000, on lähellä todellista, sillä punaleskiäkin oli 11.000. Valkoisia leskiä oli 2.000 ja valkoisia orpolapsia noin 1.000.

Oli muunlaisiakin kovia kohtaloita kuin orpous. Tuulikki Pekkalainen on tutkinut lapsia sisällissodassa ja löytänyt 1.500 vankileireille joutunutta lasta. Näiden lisäksi oli varmasti satoja kirjoihin kirjaamattomia lapsia. Lapsia myös syntyi ja ainakin sata kuoli leireillä, heistä parikymmentä alle 15-vuotiaana teloitettuina.

Alle 15-vuotiaat joutuivat valtiorikosoikeuteen ja saivat  jopa kuolemantuomioita, joita ei sentään enää pantu täytäntöön. Suojeluskuntien lausunnot ovat kovaa tekstiä:  ”lurjustelija”, ”tyypillinen hulikaanin alku”, ”ilkeä ja pahatapainen”, ”tarvitsisi kuria ja kasvatusta”, ”hidasluonteinen, laiska ja lakkoihin yllyttelijä”. Näistä painavista syistä suojeluskunnat antoivat suosituksia asianosaisen teloittamiseksi: ”Paras tulla poisperatuksi”, ”Ei haluta takaisin tänne”, ”Suostellaan vaarattomaksi tekemistä”, ”Kannatetaan leipäkortin antamista, ettei pääse jatkamaan huonoa elämäänsä”.

Lapset joutuivat kantamaan syyllisyyttä myös vanhempiensa teoista. Esimerkiksi 15-vuotias Viljo Teodor Laine, ”tunnettu roisto ja punaisista punaisin”, oli punakaartilaisen J.K. Laineen poika Kangasalta. Koska isä oli ”anarkistisen liikkeen levittäjä ja alkuunpanija” ja paikkakunnan punakaartin perustajia, suojeluskunta päätteli, että Viljo ”näyttää seuraavan isänsä jälkiä ja kun hänestä muutenkin hyvällä syyllä voi odottaa isänsä toiminnan jatkajaa, niin ehdotetaan, että Vilho Laine tehdään vaarattomaksi” eli siis tapetaan. Isä ammuttiin pojan kuulusteluja seuraavana päivänä, Viljo sentään sai pitää henkensä.

Punaleskien osa oli armoton. Työtä oli vaikea saada ja jos sai, naisen palkka oli puolet miehen palkasta. Leskiä häädettiin tehtaan asunnoista, kun aviomies, tehtaan työmies, oli kuollut. Samoin torpparien lesket saattoivat joutua torpasta ulos, jos torppari oli kapinassa saanut surmansa.

Valkoiset lesket saivat eläkettä, jonka tuli taata heille entinen elintasonsa ja jonka suuruus määräytyi miesvainajan sotilasarvon mukaan.

Punaleskille  ensimmäinen ja alussa ainoa tarjottu apu oli lähettää lapset Pohjanmaalle tai Etelä-Savoon. Eläkettä heille ei myönnetty, vaan punaleskien piti hakea köyhäinapua. Jos sitä otti vastaan, menetti äänioikeutensa. Avunsaannin ehdoksi saatettiin asettaa lasten antaminen lastenkotiin.

Eva Wardi on tutkimuksessaan havainnut, että Kapinan aiheuttamain turvatonten lasten huoltokomitea etsi tapaa lailisesti viedä lapset punaleskiltä, sillä äidit eivät olleet halukkaita luopumaan lapsistaan. Keino löytyikin. Köyhäinapua saavat punalesket todettiin varattomiksi ja siten holhouslain alaisiksi. Vaivaishoidonasetuksen pykälä 31 mahdollisti lasten pakkohuostaanoton, erottamisen perheestään ja sisaruksistaan.

Köyhäinhoitolehti kirjoitti syksyllä 1918:

”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen muuta paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessaan hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviraomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Lapset oli siis otettava turvaan hirviöäideiltä. Vaivashoitolain nojalla lapsia vietiin väkisin lastenkoteihin ja 1.700 lasta sijoitettiin ideologisesti sopiviin, isänmaallisiin perheisiin Pohjanmaalle ja Etelä-Savoon.

Oli itsestään selvää, että punaorvot olivat huonompaa ihmisainesta jo perimänsä vuoksi, mutta uskottiin, että isänmaallinen, uskonnollinen kasvatus voisi paljon pelastaa. ”Nämä lapset on lähetetty elämän taisteluun heikkoluonteisina tai heikoin perinnöllisin ominaisuuksin”, kirjoitti Ruusu Heininen, Sortavalan Sisälähetysseuran diakonissalaitoksen varajohtaja. Hänestä tuli Sisälähetysseuran yhteyteen perustetun Kasvattajaopiston johtaja. Opisto koulutti lastenkoteihin punaorpojen kasvattajia. Kasvatukseen kuului, että lasten kaikki yhteydet perheeseensä katkaistiin, jottei vahingollinen vaikutus jatkuisi. Ei vierailuja, ei tietoja.

Ester Hällström, myöhempi presidentti J.K. Ståhlbergin vaimo, toimi Koteja kodittomille lapsille -järjestön johdossa. Hän oli tehnyt tarkastusmatkan Viipurin lastenkoteihin ja järkyttynyt niiden surkeasta tilasta. Ei ollut riittävästi hoitajia, ei sairaanhoitoa, ei edes sänkypaikkoja tai vuodevaatteita. Yhdessä sängyssä nukkui kaksi tai kolmekin lasta. Hällström käsitti, että sellaisissa oloissa lapset tuhoutuvat.

Hän kirjoitti: ”Näen hengessäni tämän maan tuhansia orpolapsia, joita olen kutsuttu vaalimaan, samanlaisina, rumanpuoleisina, liina- ja mustatukkaisina kakaroina, usein vähemmän miellyttävinä ja vähemmän rakastettavina, joista kuitenkin hyvissä olosuhteissa lämpöisen kotihengen ja kotikasvatuksen kautta voisi tulla aivan erinomaisia ihmisiä. Voi jospa saisin heidät pelastaa itselleen ja isänmaalleen.”

”Ajatellaan näitä lapsia nuorukaisina ja neitosina – kurjuuden pesissä kasvaneina, oppimattomina, huolimattomina, katkerina, kaikelle järjestykselle haluttomina. (…) Sotaorvot tulevat kerran täysi-ikäisiksi ja perustavat kodit, joissa lapsia kasvaa – pitääkö meidän sitten ikuisesti jatkaa tätä raakojen ja kykenemättömien kotien sarjaa, josta ei voi lähteä muuta kuin uutta kykenemättömyyttä ja häpeää.”

Ratkaisu oli sijoittaa lapsia sinne, missä on ruokaa ja vaurautta. Tarkoitus oli hyvä elintarvikepulasta kärsivässä maassa, mutta tarkoitus oli myös ideologinen. Lapset oli repäistävä irti ”raa´asta ja kykenemättömästä” lapsuudenkodistaan, äidistään ja sisaruksistaan ja sijoitettava kasvatuskoteihin. Perheet saivat 600 markkaa kuussa korvaukseksi lapsen hoidosta – sellaisen summan antamisesta punaleskille ei edes keskusteltu.

Kasvatuskodeissa lasten kohtelu vaihteli. Jossain kohdeltiin kaltoin ja pidettiin ilmaisena työvoimana, jossain perheessä pidettiin omana, rakkaana lapsena.

”Punaorvoista tuli valkoisen Suomen vihollisen symboli”, Wardi kirjoittaa. Punaorvoille jäi tunne, että heitä hyljeksitään ja vihataan. Heille jäi elämänikäinen häpeä, jonka vuoksi he salasivat taustansa jopa puolisoltaan ja omilta lapsiltaan.

Siirretyistä punaorvoista jotkut palasivat kotiinsa muutaman kuukauden tai vuoden jälkeen, jotkut jäivät kasvatuskotiinsa aikuiseksi asti. Vuonna -23 tehdyssä tarkastuksessa havaittiin, että huostaanotettuja orpoja oli jäänyt koulunkäyntiä vaille, koska heitä oli käytetty talon töissä. Kaltoinkohtelu ja lapsityövoimana pitäminen sekä kotiolojen häpäiseminen oli ollut yleistä.

Punaorvot joutuivat aikuistumaan nopeasti, lapsuus jäi lyhyeksi, mutta psyykkiset vammat pitkiksi. Jotkut ratkaisivat sisäistä ristiriitaansa katkeruudella ja vihalla, jotkut kielsivät taustansa ja rakensivat uuden identiteetin, jotkut lannistuivat ja yrittivät olla näkymättömiä. Mielenkiintoinen piirre on, että Martti Lehden tutkimuksen mukaan sukupolvi, joka sisällissodan aikaan oli 12 – 14 -vuotias,  oli myöhemmin poikkeuksellisen väkivaltainen ja sai aikaan väkivallan hyökyaallon.

Näytelmää kirjoittaessani sain luettavakseni punaorvon kirjoittamat muistelmat. Tämä nainen oli lapsena väkisin viety äidiltään lastenkotiin. Hän ei ollut koskaan pystynyt kertomaan kokemastaan omille lapsilleen, mutta iäkkäänä hän oli halunnut kokemansa kirjata, jotta siitä jäisi jälki eikä totuus unohtuisi.

Aiheesta lisää:

Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918

Martti Lehti: Väkivallan hyökyaalto

Tuuli Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Eva Wardi: Nationalismin etiikka Suomessa. Työväentutkimus 2011

Seppo Rustanius: Punaorvot valkoisessa Suomessa (dokumenttielokuva)