Prokrastinaatio

Prokrastinaatio

Prokrustes oli ikävä tyyppi, joka nappasi kiinni muinaisen Kreikan turistit ja tarjosi heille bedin ilman breakfastia. Jos henkilö oli petiin liian pitkä, airbnb-isäntä katkaisi vieraansa. Jos oli liian lyhyt, Prokrustes venytti hänet sängyn mittaiseksi.

Näistä miellyttävistä mielikuvista on lähtöisin sana prokrastinaatio eli venyttely, vitkuttelu, kotviminen, välttely, lykkääminen – rakkaalla lapsella on monta nimeä ja kirjoittaja tuntee ne kaikki. Ihminen tekee mitä tahansa lykätäkseen kirjoittamista. Ihan tekemätönnäkään ei voi olla, joten näppärä henkilö keksii kyllä sijaistoimintoja. Koti kiiltää puhtauttaan, pesukone hurisee kuin mieltä vailla, kaapit ovat suit sait hienossa järjestyksessä ja pakastin täynnä pullaa. En ole perillä siitä, mitä miespuoliset kirjoittajat saavat sijaistoiminnoillaan aikaan. Muuan mies tosin paljasti mankeloinnin välttelytoiminnokseen.

Tekemätön työ rasittaa enemmän kuin työn tekeminen. Tekemätön, alkamaton työ on kuin reppu täynnä kiviä hartioita painamassa. Teet mitä tahansa, painava reppu roikkuu selässä. Pitäisi, pitäisi. Mutta kun.

Lykkäämisellä, prokrastinaatiolla, on kaksi puolta. Toinen on todellinen: kirjoittaja ei ole valmis kirjoittamaan. Aivot eivät ole ennättäneet pureksia ja sulattaa asiaa riittävästi. Kovalevy on vielä toiminnassa, tulostettavaa ei ole, vaikka miten vaatisi. Joskus tuossa vaiheessa minulle ja monelle muullekin iskee hillitön makeanhimo. Liekö sillä jotain tekemistä sen kanssa, että aivot kuluttavat valtavasti energiaa – sokeria. Kirjoittaminen vaatii ähkimisvaiheen, niin se vain on.

Toinen on itsekehitelty prokrastinaatio: ei huvita aloittaa. Siihen taas on paljonkin syitä. Itsekritiikki voi olla liian korkealle viritetty. Itselle asetetut tavoitteet ovat niin mahdottomat, että todellinen minä tuntee itsensä kyvyttömäksi niitä saavuttamaan, ja siksi on viisaampaa vitkutella. Saattaa olla pelkoa tulevan edessä, epäilyjä omista kyvyistä ja voimista, epäuskoa lopputuloksen onnistumisesta. Projektin koko saattaa lannistaa, jos kokonaista romaania pitää aikaan saada. Pitkä ja raskas sitoutuminen hirvittää.

Miten otetaan niskalenkki prokrastinaatiosta?

Yksi konsti on luopua sijaistoiminnoista. Nyt stoppi sille pyykinpesulle ja nurkkien nuohoamiselle. Istutaan läppärin ääreen ja tuijotetaan sitä. Mitään muuta ei saa tehdä. Kun siinä aikansa tylsänä istuu, ikäväkin työ alkaa tuntua miellyttävämmältä kuin tyhjän panttina olo.

Munakellometodi on hyvä. Munakello väännetään 10 minuuttiin ja itselle annetaan lupa tai määräys kirjoittaa se 10 minuuttia. Enempää ei tarvitse. Usein käy niin, että määräajassa kone on hurahtanut käyntiin ja kirjoittaminen sujuu kauemminkin.

Tukihenkilö voi myös auttaa, kirjoittamistreffit siis. Mennään kirjoittavan ystävän tai useamman kanssa sopivaan paikkaan, vaikkapa kirjastoon ja päätetään, että kumpikin kirjoittaa tunnin ja sitten keskustellaan. Kaverin antamalla vetoavulla on ihmeellinen voima. Tällaisen session voi järjestää myös virtuaalisesti. Olen ollut mukana netin kautta toimivassa ”piiskapäivässä” ja tehokasta on ollut.

Kaikissa näissä taitaa avainasia olla itsekritiikistä irtipäästäminen, myöntyminen sille, että nyt teen jotain, viis tasosta ja laadusta.

On ihmisiä, jotka tarvitsevat viime tingan, deadlinen kalmalinjan, saadakseen kirjoitetuksi. Siinä toimii sama mekanismi: kun on pakko saada jotain aikaan kalmalinjan lähetessä, täytyy laskea rimaa ja tehdä.

Kun Prokrusteen venytyksestä pääsee irti, saa kiitokseksi energian vyöryn. Mikään ei vapauta energiaa niin paljon kuin se, että saa tehdyksi mieltä painaneen työn. Kun saa aloitetuksi. Kun saa kirjoitetuksi.

PS. Prokrusteen toinen toimenpide on tuttu kaikille printtimediassa työskenneille. Kun kirjoittaja on saanut juttunsa valmiiksi ja se joutuu toimitussihteerin kynsiin, mitä tekeekään tämä Media-Prokrustes: katkaisee puolet pois.

2 kommenttia artikkeliin ”Prokrastinaatio

  1. Hei Anneli! Olen uusi blogisi seuraaja. Olen iloinen, että voin/saan olla mukana. Kiitos aikaisemmista blogijutuistasi, olen nauranut niiden osuville ilmauksille ja samalla saanut niistä virtaa omiin tekemisiini. Luin miehelleni ääneen viimeisintä kirjoitustasi prokrastinaatiosta. Pohdiskelit siinä mm., mitä mahtavat olla miesten sijaistoiminnot. Mieheltä tuli vastaus välittömästi: auton puunaus. Ääneen lukeminen ei ole muuten lainkaan harvinaista. Tiedän opettajan, joka lukee KAIKEN lukemansa ääneen. Suurimpana saavutuksenaan hän pitää paksua englanninkielistä opusta, jonka hän todella paukutti ääneen kahdenkesken itsensä kanssa.
    Olen lukupiirissä, jossa käsitellään sisällissotaa kaunokirjallisuudessa. Viimeksi luimme kirjasi Lahtarit. Se oli kaikista meistä vaikuttava, koskettava ja puhutteleva teos. Keskustelu olisi jatkunut vaikka kuinka kauan. Joukossa on historianopettaja, joka lukee yleensä vain tietokirjallisuutta, ei fiktiota. Hän on yllättynyt siitä, miten paljon kaunokirjallisuus pohjautuu faktaan. Uskon, että hänellä on edessään mielenkiintoinen tie.
    Innostunutta syksyä sinulle!

    Arja

Jätä kommentti