Palaute

Uusimman Kirjailija-lehden (3/2015) teema on palaute, jolla ymmärretään sekä kritiikkiä että kustannustoimittajan antamaa palautetta. Hauska sattuma, sillä olin ajatellut kirjoittaa palautteen vastaanottamisesta.

 

Palaute auttaa kirjoittaa kehittymään, mutta kehittyäkseen kirjoittajan on osattava vastaanottaa palaute ja pysyttävä silti päämäärään johtavalla tiellä. Jostain käsikirjoittajan ominaisuuksia listaavasta lappusesta muistan tämän: “Pystyy vastaanottamaan palautetta ja kehittämään käsikirjoitusta paremmaksi sen pohjalta.” Ajattelin, että asia on itsestäänselvyys eikä taito. Sittemmin olen muuttanut mielipidettäni. Kumpikin on taito, toden totta, ja palautteen antaminen vasta taito onkin.

 

Itse asiassa harva haluaa palautetta. Ainakin salaa kirjoittaja janoaa kehuja. “Aivan loistava juttu, tällaista en ole nähnyt vuosiin. Laita saman tien kustantajalle.” Sellaista olisi kiva kuulla, mutta se olisi laiska valhe, joka ei kirjoittajaa auta. Palautteen antajan pitää kertoa, mikä toimii, koskettaa, on persoonallista ja hyvää. Mutta ikävä kyllä, hänen pitää myös havaita, mikä ei toimi, mikä on moneen kertaan sanottua ja tasoa pudottavaa. Koska kehitettävää on juuri siinä, mikä ei toimi, palaute useimmiten keskittyy ongelmakohtiin. Palautteen antaja on ikävä tyyppi.

 

Palautteen suhteen kirjoittajat jakaantuvat karkeasti ottaen torjuntavoittajiin, maanmatosiin ja palauteuskovaisiin. Sen tietävät kaikki sanataidekouluttajat.

 

Torjuntavoittajista palaute sinkoutuu avaruuteen kuin teräspanssarista. Hän taistelee peräänantamattomasti palautetta vastaan. “Mun kaveritkin ovat tykänneet henkilöistä.” “Olen kyllä aiemmin saanut kehuja dialogistani.” “Mutta kun juuri epäloogisuuteen pyrin.”

 

Maanmatoset masentuvat ja heittävät pyyhkeen kehään lempeimmästäkin palautteesta ja samaistavat itsensä tekstiinsä. “Olen siis täydellisesti epäonnistunut.” “Arvasinkin, ettei minusta mihinkään ole.” “Minun taitaa olla viisainta luopua koko harrastuksesta.”

 

Palauteuskovaiset ottavat reippaasti ja aivan liian kuuliaisesti vastaan kaiken palautteen. “Juu, niin minä teenkin. Muutan tämän.” “Selvä juttu, vaihdan päähenkilön, tyylilajin ja kerrontaratkaisun.”

 

Palautteen vastaanottaminen on taito. On osattava kuunnella, mitä palautteen antaja oikeasti sanoo ja samalla punnittava, mikä palautteesta on hyödyllistä ja mikä ei. Omasta suunnastaan ja pyrkimyksestään on pidettävä kiinni, mutta tekstiään ei saa rakastaa ehdoitta. Palaute ei ole kritiikki. Se annetaan työstettävästä tekstistä ja sen tarkoitus on auttaa kehittämään tekstiä paremmaksi. Hyvä peukalosääntö on tarttua siihen, mikä itsestäkin kuulostaa oikealta tai mitä itsekin on jo epäillyt.

 

Jotkut kirjoittajat näyttävät haalivan palautetta paljon ja monelta suunnalta. Se ei ole järkevää. Kaverit tai kirjoittajapiirin osallistujat eivät ole välttämättä asiantuntevia, joskin heidän lukijakokemuksensa on arvokas. Kirjoittamisen ammattilaisillakin on omat mieltymyksensä. Liian monen, erilaisen ihmisen palaute vain eksyttää kirjoittajan raiteilta. Tämän tietää varsinkin jokainen tv- tai elokuvakäsikirjoittaja.

 

Käsikirjoituksen kehittäminen palautteen perusteella on taito. Se ei tarkoita ehdotusten ja huomautusten soveltamista sellaisenaan. Palautetta pitää sulatella niin että sen saa sopimaan omiin pyrkimyksiin. Ei ole viisasta rynnätä kiireellä kirjoittamaan seuraavaa versiota. Ajattelulle on annettava aikaa, jotta syntyisi omia, uusia ratkaisuja.

 

Kirjoittamisessa ei ole hissiratkaisuja. Kolmoskerrokseen ei pääse muuten kuin nousemalla ensin kakkoseen. Vaiheet ovat välttämättömiä. Kakkosversiota ei synny ilman ykkösversiota.

 

Jotkut kirjoittajat näyttävät taistelevan ykkösversionsa kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Sen sijaan että syntyisi kehittyneempi kakkosversio, tuloksena on uusi ykkösversio ongelmineen. Tämä työtapa lienee raskas, mutta silläkin tavalla on syntynyt loistavia romaaneja.

 

 

 

Jätä kommentti