Kirjailijan työssä on vaaransa. Yksi niistä on itsekeskeisyys.
Kirjailija kirjoittaa kirjan. Kirja on se tärkeä, ei henkilö kirjan takana, mutta kirjailijan on edustettava kirjaa, joka ei osaa puhua. Kirjoittajaa pyydetään esiintymään messuilla, häntä ehkä haastellaan lehtiin, radioon tai televisioon, hän saa esiintymispyyntöjä.
Hän kertoo, miten tuli keksineeksi kirjan aiheen, mihin pyrki kirjoittaessaan, mitä oivalsi, millaisia kirjan henkilöt ovat ja onko heillä yhtymäkohtia todellisuuteen. Mahdollisesti kuulijat haluavat myös tietää, millainen on kirjailijan työrytmi, mitä hän harrastaa, onko hänellä lemmikkieläimiä tai päättikö hän jo lapsena ryhtyä kirjailijaksi.
Kirjoittaminen on melko yksinäistä puuhaa. Niinpä kirjailijalta saattaa esiintymisten ja julkisuuden myötä kadota suhteellisuudentaju, koska sosiaalisuus on erilaista, hämmentävää ja jännittävää. Pääsee tapaamaan oikeita, eläviä ihmisiä. Kuulijoiden reaktiot ovat tässä ja nyt, yleisön palaute on kannustavaa, se tulee heti ja palkitsee. Ihmiset hymyilevät ystävällisesti esiintyjälle, haluavat signeerauksen kirjaan ja kertovat lukeneensa sen. Kehuvat. Sellaiseen jää helposti koukkuun. Alkaa pitää persoonaansa tärkeämpänä ja kiinnostavampana kuin se onkaan. Katse alkaa kääntyä oman navan ympärille. Sitä vahvistaa, että julkisuus on kiinnostuneempi kirjailijan naamataulusta kuin hänen teoksistaan.
Kierrettä pahentaa, jos on paljon tekemisissä kollegoiden ja kirjallisten piirien kanssa. Silloin puhutaan kirjoista ja kirjailijoista, apurahoista, kirjallisuustapahtumista ja kustantamoista. Veikkaillaan palkintojen ehdokaslistoja tai moititaan niitä. Elämä kuihtuu, kirjallisuus rehevöityy. Kirjoittaja alkaa pitää äärimmäisen tärkeänä, mitä bloggarit hänen kirjastaan kirjoittavat, kuinka moni lehti julkaisee arvion ja keikkuuko oma teos shortlisteillä. Hän googlaa vimmaisesti kirjansa nimeä. Hänen on pakko seurata, mitä muut kirjailijat raportoivat sanallisesti tai kuvallisesti ja yritettävä pysyä inessä skenessä: esiinnyin eilen tuolla, kirjastani on blogiarvio täällä, menen illalla näihin pippaloihin tässä mekossa.
Kirjallisuuden täytyykin olla intohimoisen tärkeätä ihmiselle, joka kirjoittaa kirjallisuutta. Ei curlingin tai cosplayn huipullekaan pääse jollei hommaa pidä äärimmäisen tärkeänä. Kirjallisuuden yleinen kiinnostavuus on kuitenkin marginaalista, se on hyvä muistaa. Huomattavasti suurempi osa suomalaisista on kiinnostunut arvuuttelemaan, mikä hevonen ravaa nopeammin kuin muut. Jos kirjaa myydään 2.000 kappaletta, se on kelpo suoritus. Tunnettu räppäri vetää jäähallit täyteen ympäri maata, ja jäähallit taas vetävät 6.000 – 10.000 katsojaa. Lestadiolaisten Suviseuroissakin veisaa 80.000 uskovaista. Vertaus tosin ontuu, sillä Helsingin kirjamessuilla on sama määrä kävijöitä ja eräänlaiset kirjaheimolaisten kokoontumisajot nekin ovat.
Jehovan todistajiakin on noin 20.000. Tosin on jotenkin lohdullista, että uusia käännynnäisiä on vuodessa vain kolmisensataa ja uuden todistajan pyydystäminen vaatii 10.000 työtuntia. Tässä kirjallisuus päihittää jehovat. Uusia kirjanystäviä kääntyy enemmän kuin kolmesataa vuodessa ja vähemmin työtunnein, mutta esimerkiksi alkoholiviinan kanssa läträämiseen kulutetaan huomattavasti enemmän aikaa ja rahaa kuin kirjoihin, joita myydään puolitoista miljoonaa kappaletta vuodessa 160 miljoonalla eurolla. Sataprosenttiseksi muunnettuna alkoholia menee kaupaksi 50 miljoonaa litraa vuodessa ja pelkästään sen verotuotot ovat 1,4 miljardia euroa. Myyntituloja en löytänyt mistään, mikä lienee todiste siitä, että ne ovat fenomenaaliset.
En paheksu some-elämää enkä kollegoiden seuraa, en juhlista ja mekoista iloitsemista enkä väheksy kirjallisuuden merkitystä, mutta itsekeskeisyyden sudenkuoppa on todellinen. Toki vaara on yhtä suuri tai suurempikin kaikissa ammateissa, joissa ihminen ja hänen työnsä samaistuvat: näyttelijät, televisiotoimittajat, laulajat, muusikot ja poliitikot. Kun persoona ja työ sekoittuvat rajattomasti, julkisuudenkipeys kasvaa ja yleisönsuosiosta tulee addiktio, jälki on rumaa ja myös traagista.
Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen. Pahoja myrkkyjä nekin.
Egosentrisyydelle on vastalääkkeitä. Kaikki kirjallisuuden ulkopuolinen elämä tuo happea ja virikkeitä: lapset, eläimet, kumppanit, urheiluharrastukset, patikointi, nikkarointi, pilkkiminen, pyöräily, puutarha, sukulaiset, mitä näitä nyt onkaan. Vapaaehtoistyö lisää tekijänsä onnellisuutta, se on tutkittu juttu. Muiden ihmisten hyväksi toimiessa oma minä painuu taka-alalle, näköala laajenee ja se on tervettä.
