Kirjan valmistumisen viimeisiä vaiheita on oikoluku. Se on tarkkuutta ja hitautta vaativa homma. Oikoluvun puuttumisen huomaa ikävällä tavalla, ja oikoluku näyttää olevan se vaihe, josta ensimmäisenä nuukaillaan. Toiseksi suosituin säästökohde on kansikuva eli kirjan antama ensivaikutelma ja huomion herättäjä, joten siitä leikkaaminen tuo mieleen muutamat muutkin leikkaukset.
Oikoluku on mekaanista hommaa. Siihen ei liity tunnekuohuja eikä ajatustyötä. Se sujuu kyllä.
Paitsi että tarkasta oikoluvusta huolimatta aina jää jokunen virhe. Se on tilastollinen tosiasia, johon täytyy suostua inhimillisen erehtyväisyyden nimissä. Harmittaa silti, aivan vietävästi, kun painetussa romaanissaan virheen näkee, vaikka hyödytöntä on mielipaha siinä vaiheessa.
Oikolukeminen kuuluu kirjailijan velvollisuuksiin, mutta oikoluvun tekee myös kustannustoimittaja ja usein vielä ulkopuolinen oikolukijakin. Oikolukijan käyttäminen tietenkin maksaa, mutta hän on hintansa väärti. Millaisia virheitä löytyykään, kun teksti luetaan virkein silmin, ilman ennakko-odotuksia. Nimien vaihtumisia, väärin kirjoitettuja sanoja, lauseiden muinaisjäänteitä – siitä huolimatta, että sekä kirjailija että kustannustoimittaja ovat lukeneet tekstin enemmän kuin kymmenen kertaa.
Siinä sitä kirjoittaja pällistelee oikolukijan merkintöjä uskomatta silmiään. Miten en ole nähnyt otsikossa olevaa kirjoitusvirhettä, joka hyppää silmille? Miksi ohitseni on mennyt, että yksi otsikko on kaksi kertaa niin suuri kuin muut?
Oikolukija tietenkin asettelee pilkkuja paikoilleen, mutta pilkkujen puute tai pilkkusääntöjen taiteellinen väheksyntä ei ole niin järkyttävää kuin krijoitusvihneet.
Kirjailija lukee tekstiään ties kuinka monetta kertaa. Sen vuoksi hän näkee, mitä tekstissä pitäisi olla eikä sitä, mitä siinä tosiasiassa seisoo. Näin käy kustannustoimittajallekin. Hänkin seuloo tekstimassaa erittäin monetta kertaa. Jopa otsikoihin jää helposti virheitä tai väärin kirjoitettuja sanoja. Kirjojen nimissäkin niitä on tunnetusti ollut.
Tekstiä pitää oikolukea sana kerrallaan. Tarina täytyy jättää sivuun ja keskittyä sanoihin. Se ei ole aivan yksinkertaista. On luettava hitaasti. Päiväurakan on oltava riittävän pieni, muutoin keskittyminen herpaantuu.
”Päällikyys” lukee heti käsikirjoitukseni alussa. ”Miestäni” p.o. ”mielestäni”. ”Minun oltava reipas” p.o. ”on oltava”. ”Laajallemmalle”. Enpä nähnyt noitakaan virheitä, vaikka olen ne lukenut parikymmentä kertaa. Muutama sivu myöhemmin väitän Kytömaa –nimistä romaanihenkilöä Ketoluomaksi, koska sen niminenkin tarinassa on. Aika monta kertaa olen uudelleenristinyt Kytömaan Kytömäeksi. Helppo arvata, miksi. Kiroan itseäni, että tarinassa seikkailevat sekä Unto että Uuno. Erittäin uuno ratkaisu. Jekaterinastakin on kesken kaiken tullut Jevgenia.
Paikkojen nimiin tulee virheitä. Pitäisi olla Länkipohjassa vaan tekstissäpä lukee Ruovedellä tai Vilppulassa ja päin vastoin.
Lauseisiin jää helposti myös muistoja varhaisemmista versioista. ”eikä nyt ei ole”, ”niin kuin kuten”, ”tämä on tapahtuu” tai ”se oli meni vilahti”.
Tautologiaa löydän itsekin. Jos käytän vaikkapa sanaa ”viheliäinen” yhdessä lauseessa, sama sana ponnahtaa esiin pari lausetta myöhemmin. Henkilöt ”huutavat” tai ”komentavat” monessa peräkkäisessä lauseessa. Kun on keksinyt hyvän sanan, niin sitä on näköjään pitänyt myös käyttää.
Eräässä monologissa henkilö puheensa voimallistamiseksi kutsuu saatanaa neljä kertaa, perkelettä kolme ja helvettiä kaksi.
Oikolukiessa voi löytää myös loogisia virheitä. Henkilö ei voi sanoa näin, koska ei (saakeli sentään) ole saanut vielä tietoa tästä asiasta. Ei (perkele) tämä henkilö voi olla tässä nyt, hän ei (hitokseen) ole ehtinyt tänne edellisestä sijainnistaan (helvetti). Painovirhepaholaisen välttely on saatanallista puuhaa.
Jenni Noposen tekemän kansikuvankin kirja on saanut.
4 kommenttia artikkeliin ”Oikoluku”
Olen kirjoittanut jonkun moisen tarinan. Tarina on kirjoitettu, meän kielellä. Niin kuin se meijän kesken puhutaan paljolti. Siksi vaikea tarkistaa. Mutta lauserakenteet ehkä jo tarvivat tarkistusta. En tiedä onko mitään järkeä laittaa tarkistettavaksi?
Jos itsestäsi tuntuu, että tarina tarvitsee tarkistamista, on varmaan hyödyllistä antaa se jonkun luettavaksi. Hankalaksi asian tekee meänkieli, jota harva osaa. Pitäisi löytää meänkielinen lukija. Siinä en osaa neuvoa. Ehkä itse tunnet enemmän meänkielisiä. Jännä ja hieno juttu, että olet sillä kielellä kirjoittanut.
Hei, voin onnitella sinua hienosta kirjasta! Pikkukariketta aina jää, etenkin kun itse kirja on niin suuri ponnistus, pääasiat ovat pääasioita. Mutta harmittaviahan ne ovat, ja niin turhia. – Silti en voi olla ihailematta sitä paneutumista, mitä kirjasi eteen on osoitettu. Paljonhan kaupoissa näkee kirjoja, jotka ovat oikeinkirjoituksen ja oikeakielisyyden suhteen heikkoja ja vieläpä täynnä lauseraunioita tai konekäännöksiä. Tuntuu mahdottomalta, että kukaan olisi niitä oikolukenut.
Entä oletko koskaan kokeillut näitä tekstinkäsittelyohjelmiin liittyviä oikolukuohjelmia. Meikällä ei ole niistä kokemusta, mutta olen ruvennut ajattelemaan, että sellaisesta olisi hyötyä näppäilyvirheitten paljastajana.
Tuo on taivahan tosi, että aina jokin virhe jää, ja sen tosiasian edessä pitää vain nöyrtyä. Se on tilastollinen todennäköisyys, kun yksityiskohtia on niin valtavan paljon.
Olen hyvin otettu kaikesta siitä panostuksesta ja ponnistelusta, jonka kirjailijana olen kustantajaltani Gummerukselta saanut, samoin lastenkirjojeni kustantajalta Karistolta. Olen saanut kommentointiapua, oikoluku on tehty erittäin huolellisesti ja kansikuvaa pyöritelty edestakaisin.
Kurjasti oikoluettuja kirjoja näkee. Ne eivät ole uskottavia. Lukijalta menee oitis luottamus kirjoittajaan, jonka lauserakenteet onnahtelevat ja viittaussuhteet viittailevat minne sattuu.
Käytän tekstinkäsittelyyn ihan vain wordia ja silloin tällöin olen ajanut tekstin oikolukuohjelmalla. Se on varsin hyvä ja löytää kirjoitusvirheet. Kaunokirjailijalle ohjelma on ongelmallinen, koska se ei tietenkään ymmärrä puhekielistä ilmaisua.