Otsikko on sitaatti Aleksis Kiven Nummisuutareista. Kirjoittamista Aleksis ei kuitenkaan tarkoittanut, vaikka kirja onkin hirmuinen prosessi. Olen kirjoittanut neljä historiallista romaania, joista yksi odottaa vielä julkituloaan ja paljon lastenkirjoja. Kirjoittamisen prosessistani olen jotain oppinut. Jaan sen 22 vaiheeseen, koska se tuntuu mukavalta luvulta. Tiu plus kaksi, ventti plus yksi. Loogista, eikö.

Jonkun toisen kirjoitusprosessi on toisenlainen.

1. Idea pälähtää päähän kuin salamanisku. Idea saadaan, sitä ei tehdä. Idean saaminen on taivaallisen ihana hetki ja armolahja. Kannattaa hekumoida niin kauan kuin tunnetta kestää, sillä taivaallista ihanuutta on luvassa erittäin niukkoja murusia, mutta silkkaa raadantaa sitäkin enemmän.
2. Idea nousee horisontista kuin aurinko idästä samalla kun tekeillä oleva käsikirjoitus laskee lännen maille eli alkaa valmistua. Tässä kohden uusi idea on erittäin viekoitteleva.
3. Idea jäytää. Se pyörii mielessä ja pulpahtelee pinnalle milloin missäkin. Siitä hahmottaa jotain utuisen epämääräistä, tunnelman, tyylin, henkilöitä, maailman. Reaalitodellisuus on äkkiä täynnä asioita, jotka liittyvät ideaan. Pelkoa siitä, että joku muukin on keksinyt saman idean.
4. Henkilöt alkavat puhua. Aivoissa käy kiihkeä puheenpölinä, kun henkilöt selostavat itseään, puolustelevat tekojaan, syyttelevät toisiaan ja miettivät elämäänsä. He myös kävelevät maisemassa, puuhaavat jotain ja hahmottuvat tunnistettaviksi ulkonäöltään.
5. Taustatöihin käsiksi. Kun lukee kirjoja, etsii netistä tekstejä, katselee kuvia ja käy aiheeseen liittyvillä tapahtumapaikoilla, tarina alkaa kypsyä juoneksi ja henkilöt monipuolistuvat. Löytyy uusiakin henkilöitä. Taustatyöt ovat vietteleviä. Niihin saa uppoamaan paljon aikaa ja samalla pystyy lykkäämään aloittamista.
6. Aloitus. Aloittaminen on vaikeaa, koska pitää tehdä niin paljon päätöksiä. Aloittaminen on rimakauhua ja kipeää oloa. Ähkimistä. Vähän kuin olisi pakko hypätä korkealta pelastuakseen ja säästyäkseen häpeältä. Lopulta sitä kuitenkin kerää rohkeutensa, heittää itsekritiikin ja antaa mennä.
7. Rämpimistä. Ensimmäiset 30 liuskaa ovat kitkaa, puurtamista, hyvin hidasta etenemistä.
8. Kommentti. Noin 60 liuskan kohdalla kommentti joltakulta ulkopuoliselta on tervetullut. Usein kustannustoimittaja on ollut reilu, lukenut liuskat ja rohkaissut jatkamaan. Tällä etapilla on kohdallaan kannustus jatkaa eteenpäin tai varoitus harhautumisesta. Hakoteillä olemisen kuulee mieluummin tässä kuin sivulla 242.
9. Kirjoittaminen alkaa pikkuhiljaa sujua. Henkilöt tulevat tutummiksi, aivot tekevät työtä tarinan kanssa, alitajunta tarjoaa oivalluksia, joskus teksti tuntuu kirjoittavan itse itseään. Tämä on mukava – ja pitkä – vaihe, vaikkakin työläs ja sitkeyttä vaativa.
10. Tyytyminen. Jossain kirjoittamisen vaiheessa oivaltaa: tällainen tästä tuli. Ei tullut aivan sellainen, mistä haaveilin. Kun valitsin tämän tyylin/henkilön/kerrontaratkaisun, poisvalitsin jotain muuta. Olen kirjoittanut näin. Tähän malliin tarina itsensä asetti. Siihen on suostuttava ja hyväksyttävä teksti. Sitten jatkettava.
11. Ensimmäinen versio valmistuu. Voittajan olo. Olen päässyt maaliin! Suuri urakka on takanapäin. Minulla on jotain. Tein sen!
12. Seuraa tauko ja palaute kustannustoimittajalta. Tauon jälkeen huomaa itsekin parantamisen paikkoja.
13. Kakkosversiota kirjoittamaan. Kakkonen on vähemmän työläs kuin ykkönen, mutta siinäkin on vaikeutensa. Kakkosta työstäessä on kuitenkin enemmän varmuutta siitä, että pääsee maaliin asti. Toisaalta kakkosta kirjoittaessa on jo pitkä rupeama urakkaa takana ja taisteluväsymys voi iskeä. Tekstinsä tuntee hyvin, se alkaa tympäistä ja tuntua typerältä. Se seuraava, loistava idea laulelee seireenilaulujaan.
14. Kakkosversio valmistuu. Pohjaton häpeä ja epätoivo. Mitä olenkaan tehnyt? Kirjoittanut roskaa! Paljastanut syvimmän itseni kenelle tahansa! Tämä on kauheaa ja naurettavaa. Miksi koskaan rupesin tähän?
15. Tauko ja kolmosversioon tarttuminen. Mieli on viileä ja analyyttinen, tunnekuohut ohitettu. Hienosäätöä. Tarkistusta. Epäloogisuuksien löytämistä. Nimen keksimistä.
16. Kansikuvan näkeminen on hieno hetki, joka puhaltaa tuulta purjeisiin ja antaa uutta uskoa. Miten taitavia graafikot ovatkaan sekä lukemaan, mitä tekstissä on rivien takana että vielä kuvallistamaan sen. Kansikuva on iso ilo.
17. Nelos- tai viitosversion jälkeen teksti alkaa olla siinä kunnossa, että se luovutetaan taittajalle. Takakansi- ja lievetekstit kirjoitetaan.
18. Näillä main on skannausvaihe. Arkisten toimien ja unenkin taustalla aivot skannaavat kirjoitettua tekstiä ja löytävät sieltä virheitä. Aamulla saattaa sisäänrakennettu skanneri raportoida tautologiasta, lyöntivirheestä tai epäloogisuudesta.
19. Oikoluku. Pitää olla tarkkana. Ei saa ahnehtia liian paljon liuskoja päivässä, koska on luettava sana sanalta, lause lauseelta. Nyt ei lueta tarinaa vaan sanoja.
20. Odottelua. Kirja on painatuksen prosessissa, mitään ei voi enää tehdä. On aika hoitaa kaikkia niitä asioita, joita on lykännyt ja siirtänyt kirjoittamisen tieltä.
21. Kirja valmistuu. Jonain aamuna postiauto kantaa kirjapaketin, jonka avaaminen on ankea hetki. Se on nyt tämä tässä. Ei riemua, ei onnea vaan jäähyväisten tyhjyyttä ja surua. Pitää luopua niin paljosta. Näistä ihmisistä, tarinasta, työstä, koko ponnistelusta. Niin kuin mannerjäätiköstä murtuu valtava pala, kirjoittajankin elämästä lähtee iso kappale seilaamaan tuntemattomille vesille.
22. Helpottaa. Maailma alkaa vilkutella takaisin. Uimaan lähtenyt elämänpala on nähty kaukaisella rannikolla. Tulee viestejä, jokunen lehtijuttu ja bloggaus, hyvässä lykyssä kutsutaan esiintymään. Kirjoittamisen aika vaihtuu puhumisen aikaan. Ehkä joskus vielä kirjoitan jotain muutakin. Vaikkapa sen idean, joka alkoi häämöttää tämän käsikirjoituksen takana.