Miten tekstiä kehitetään?

Miten tekstiä kehitetään?

Kirjailija Kirsi Pehkonen haastatteli pitkään ja hartaasti 11 kirjailijaa ja toimitti näistä keskusteluista kirjan Käsikirjoituksesta kirjaksi –  miten kirjailijat muokkaavat tekstiään?

Kyse on kirjailijan työskentelyprosessista laajemminkin, vaikka huomio on suunnattu tekstin kehittelyvaiheeseen. Fokus on osuva, sillä juuri kehittely on usein kompastuskivi. Kirjoittaja saa kyllä aikaan ensimmäisen version, mutta parantaminen, seuraavalle tasolle nouseminen, onkin vaikeaa ellei mahdotonta.

On jännittävä nähdä, miten samanlaisia ja erilaisia työtapoja kirjailijoilla on ja on hauska löytää kollegoja, joiden työtavoissa on jotain samaa tai aivan erilaista kuin omissa.

Kaikki tuntuvat aloittavan päivän työt lukemalla, mitä ovat edellispäivänä saaneet aikaan, editoimalla eilistekstin ja samalla ujumalla syntyvän kirjan maailmaan, kieleen ja tunnelmaan.

Jokseenkin kaikille tekstin teema paljastuu vasta kirjoittamisen prosessissa. Teemasta ei voi lähteä kirjoittamaan.

Kirjailijoita jaotellaan usein tarinalähtöisiin ja kielilähtöisiin, suunnittelijoihin ja keksijöihin, joskin tietysti lajit sekoittuvat. Tarinaniskijä pyrkii kirjoittamaan tarinan kielellä ja sanoilla, jotka kyseiseen tarinaan parhaiten sopivat ja kauneimmin soivat. Virtuoosimaisella kielellä taiturointi tarvitsee tuekseen henkilöitä ja tarinaa. Suunnittelija antaa tilaa sattumille, keksijäkirjoittajan on jossain vaiheessa suunniteltava tekstinsä rakenne ja tarinansa juoni.

Kirjoittamisen työtä suunnitellaan tai sitten ei. Tapani Bagge laatii huolellisen, lukukohtaisen synopsiksen, Mikko Rimminen taas tietää kirjansa viimeisen lauseen mutta autoillessaan suunnittelevalla Asta Ikosella ei ole aloittaessaan käsitystä, mitä tarinassa tulee tapahtumaan.

Toiset asettavat liuskatavoitteita, toiset kammoksuvat niitä. Bagge on tunnetusti asettanut itselleen 5-liuskaisen päiväurakan ja pyrkii tekemään työt etukenossa. (Minulla sama etukeno mutta urakka on 4 liuskaa.) Sirpa Kähkönen kirjoittaa 5 – 10 liuskaa tai ei ensimmäistäkään, Antti Heikkinen voi kirjoittaa 42 liuskaa yhteen menoon, mutta kieliperustainen Rimminen pakottaa itsensä kirjoittamaan korkeintaan tunnin päivässä ja enintään yhden liuskan.

Sirpa Kähkösen kanssa löytyi paljon yhteistä: tapa piirrellä karttoja isoon lehtiöön ja aloittamisen saatanallisuus. Myös Tatu Kokko ja Heikkinen kertovat piirtelevänsä ajatuskarttoja, Heikkinen jopa henkilöidensä kuvia.

Monet haluavat lukea tekstin paperitulosteena, johon voi riipustella nuolia ja editointimerkintöjä, jotkut lukevat suoraan tietokoneen näytöltä. Useimmat lepuuttavat tekstiä versioiden välillä, mutta Kähkönen ja Rimminen käyvät roimasti ilman taukoa uuden version kimppuun.

Moni haastateltu puhui editoitavasta ”raakatekstistä” – sana, jonka nähdessäni saan kylmänväreitä. Se on ykkösversio, ei raakatekstiä.

Tavallinen word-tekstinkäsittelyohjelma riittää kirjailijalle, mutta Anne Leinonen käyttää tekstinkäsittelyohjelmaa Scrivener, jota olen kokeillut mutta joka osoittautui aivoilleni aivan liian monimutkaiseksi ja raskaskäyttöiseksi. Leinonen myös kirjoittaa tekstiin ohjeita, mitä siitä puuttuu – kuulostaa korvissani pyhäinhäväistykseltä.

Leinonen kirjoittaa toisinaan uuden version ”pinkasta” eli tulostaa version ja kirjoittaa seuraavan alusta asti uusiksi. Näin tekee myös Mikko Rimminen, joka kirjoittaa romaanista neljä, viisi alusta loppuun naputeltua versiota.

Niina Hakalahti kertoo kirjoittavansa kuin rakentaisi kanatarhan aitaa. Ensin hän pystyttää tolppia sinne tänne, sitten alkaa täydentää niiden välejä. Tämä muistuttaa Leinosen sipulitarinaa, jolloin hän alkaa tehdä ytimen päälle uusia kerroksia. Tatu Kokon metodi on livekirjoittaminen. Hän siirtää nettiin päivän saavutuksensa, jotka ovat vapaasti kommentoitavissa.

Monet kirjailijat näkevät tekstinsä tapahtumat visuaalisesti, ja oli mukava lukea, että vaikkapa Kokko tai Jukka Itkonen kuulevat ääniä samoin kuin itse kuulen vilkkaan puheenpajatuksen pääni sisällä. Kähkönen taas kertoo kokevansa tekstinsä ruumiillisesti, kolmiulotteisesti.

Kirjassa on mukana yksi runoilija, Jukka Itkonen, joka kirjoittaa käsin, juoksevalla musteella ja tietyllä onnenkynällään (tässä jälleen tunnistan sukulaissielun, menetän mielenrauhani jos mustekynäni on hukassa) ja kävelee runojaan – rytmin vuoksi.

Pitkän proosan kirjoittamisesta olemme kertoneet Kähkösen kanssa melkein samoin sanoin. Kokemukseni mukaan romaani on niin iso urakka ja ponnistus, että sen lopettaessaan ihminen ei ole sama kuin aloittaessaan. Psyyke on prosessissa muuttunut. Kähkönen taas sanoo, että joku kirjoitustyö voi ravistella niin, ettei sen jälkeen ole kirjailijana enää sama. Entiseen ei voi palata, vaikka haluaisi.

Kukaan haastatelluista ei mainitse onnen hetkinä julkisuutta, hyviä arvosteluja tai palkintoehdokkuuksia. Tyydytyksen hetket koetaan tekstin äärellä silloin kun kirjoittaminen sujuu niin kuin Kirsi Pehkonen kuvailee: ”Kun palaset loksahtavat kohdilleen, kun tajuaa tapahtumien keskeisen moottorin, kun tekstin syvin olemus äkkiä näyttää kasvonsa.”

haastatellut kirjailijat: Tapani Bagge, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen, Jasu Rinneoja.

Jätä kommentti