”Mitä minä sanoin!” on imelänmakea tunne oikeassa olemisesta. Sen vuoksi julkaisen uudelleen jo viisi vuotta sitten kirjoittamani bloggauksen television katsojista.
Televisiosarja Paratiisi on saanut on suuren suosion. Se sijoittuu sekä Suomeen että Espanjan Fuengirolaan, jossa on runsaslukuinen suomalaisyhteisö. Paratiisi on hyvin tehty (ohjaus Marja Pyykkö) ja kirjoitettu (Matti Laine)sarja, mutta minulla on oma veikkaukseni suosion syistä. Lopultakin Yle esittää televisiosarjan, jonka pääosassa eivät ole hiuksiaan huiskuttelevaiset kolmikymppiset blondit vaan seniorit. Riitta Havukainen esittää itsensä ikäistä poliisia. Rikoksien uhrit ovat iäkkäitä naisia. Päähenkilön aviomies sairastaa dementiaa. Kaiken kruunaa se, että komea espanjalaispoliisi ei ole kiinnostunut nuoresta ja nätistä kollegastaan vaan itseään vanhemmasta suomalaispoliisista.
Näin siis kirjoitin 2015:
Alle kolmikymppiset ovat nettisukupolvea, joka ei edes katso televisiota. Jos katsovat, käyttävät siihen läppäriä tai mobiilia. Ei kaksikymppisten pidäkään notkua television edessä vaan hengailla kavereiden kanssa virtuaalisesti ja tosielämässä, etsiä kumppania tai seksiä ja bilettää, herraparatkoon. Bileetöntä elämää kyllä piisaa myöhemminkin. Kolmikymppisillä taas ovat ruuhkavuodet päällä: parisuhde, ehkä avioliitto ja lapsia, työ ja ura, asuntolaina, omat harrastukset ja se rakas älykännykkä. Heillä ei todellakaan ole aikaa televisiolle. 30 – 45 –vuotiaita pidetään viimeisenä televisiosukupolvena, alle kuusikymppiset taas ovat ensimmäistä televisiosukupolvea. Sitä vanhemmat kuuluvat radiosukupolveen.
Viittäkymmentä lähestyttäessä aikaa ja kiinnostusta televisiotarjonnalle on. Lapset ovat aikuisia, elämässä on tilaa, biletys ei kiinnosta, ellei viidenkympin villitys ole iskenyt. Viisikymppisillä on aikaa ja rahaa. Mutta kas. Neljävitosten ja sitä vanhempien aika ja rahat eivät kiinnosta ketään. Tätä ihmettelen.
Televisiokanavat tavoittelevat vimmaisesti nuorekkaiden aikuisten kohderyhmää. Kolmekymppisten pari- ja ihmissuhdeongelmat ovat televisiosarjojen ydinaiheita. Eikö viisi-, kuusi- tai kahdeksankymppisillä ole parisuhteita tai ihmissuhteita? Todistettavasti on, jopa erittäin ongelmallisia, mutta ketä kiinnostaa? Ainakin ikääntyviä itseään. (Muuten, on piristävää, jos tarinan aihe on jokin muu kuin ihmissuhdesotku. Pintaa syvemmällä –sarjan aihe oli turpeentuotannon aiheuttama ympäristötuho.)
Jokainen ikäluokka haluaa tunnistaa kokemuksensa ja ongelmansa tv-ruudulta tai valkokankaalta. On tasa-arvoa ja ihmisarvon kunnioittamista antaa kaiken ikäisille mahdollisuus nähdä samaistumiskohde televisiossa, joka on demokraattinen, suurten katsojajoukkojen väline. Iäkkäät katsojat ja heidän elämänongelmansa ovat aivan yhtä tärkeitä kuin nuoret.
Ihminen on kiinnostunut siitä, mikä on tulossa eikä siitä, mikä meni jo. Kuten nuoruus. Kun vanhenee, ikääntyminen, muutokset, menetykset, kroppa, jäljelläolevat mahdollisuudet ja kuolema ovat aiheita, joita haluaisi nähdä käsiteltävän myös televisiosarjoissa. Romaaneissa ja teatterissa näitä aiheita kyllä on, hyvä niin. (Pari poikkeusta on jäänyt mieleen. Tapio Piiraisen televisiosarja Vasen ja oikea, dramatisoitu Esko Seppäsen ja Iiro Viinasen keskustelukirjasta, oli älykäs ja Pertti Sveholmin ja Kari Heiskasen loistokkaasti näyttelemä. Ei ihmissuhteita, vaan politiikkaa, sairautta ja lähestyvää kuolemaa, kypsää ajattelua. Ihmissuhteita ja rakkautta kyllä, mutta monen sukupolven kautta oli taas Katja Kallion kirjoittamassa ja Lauri Nurksen ohjaamassa Kiiltokuvia-sarjassa, joka antoi tilaa hienoille näyttelijöille: Anneli Sauli, Heikki Nousiainen, Anja Pohjola, Sinikka Sokka ja Leena Uotila.)
Vanheneminen on yhtä suuri elämänmyllerrys kuin murrosikä. Menetyksiä on paljon: omat vanhemmat kuolevat, lapset aikuistuvat, lemmikit vanhenevat ja kuolevat, ystävillä on sairautta, oma keho rakoilee ja pettää, ehkä elämänkumppani sairastuu vakavasti, ehkä niin käy itselle. Peräseinä näkyy, ja sen asian kanssa on kunniallisesti elettävä. Vanheneminen on vaikeaa ja usein veemäistä, mutta vanhenemisen murrosikää ei ole paljon käsitelty eikä sille tilaa annettu. Vaikka siinä olisi paljon draaman aiheita kiitolliselle – ja runsaalle! – katsojakunnalle.
Katselin Tilastokeskuksen tilastoja. Hämmästyttävästi jokseenkin kaikkia 5-vuoden rajoin määriteltyjä ikäluokkia on noin 300.000. Alle 19-vuotiaita on 1,2 miljoonaa. 20 – 29 -vuotiaita 680.000. 30 – 45 -vuotiaita miljoona. 45 – 65 -vuotiaita on puolitoista miljoonaa ja sitä vanhempia miljoona. Himoittua katsojakuntaa on siis miljoona nuppia, hyljeksittyä roskasakkia kaksi ja puoli miljoonaa. Miksi, miksi he eivät kiinnosta televisiokanavia?
