Miksi taivaan tähden yhä elää se klisee, että kirjailija kirjoittaa öisin, punaviinilasi työpöydällään? Kumoan sen mitä jyrkimmin. Kirjailija nukkuu öisin, jotta jaksaa päivällä. Känninen kirjailija kirjoittaa kännistä sössöä. Punaviini voi sisältää flavonoideja mutta se ei sisällä inspiratsionia.

Sitä paitsi kirjailija ei revi ja ruttaa liuskojaan ja paisko niitä paperikoriin, niin kuin näemme/näimme elokuvissa ja teatterissa. Ei hän heitä läppäriäänkään ikkunan läpi epätoivon puuskassa. Siihen läppäri ja ikkuna ovat aivan liian kalliita.

Kirjoittaminen on tylsän näköistä nysväämistä, ei siitä elokuvaa tai draamaa irtoa senkään vertaa kuin paperitehtaan ohjaamosta, mutta useimmat kirjailijat tekevät muutakin kuin kirjoittavat kirjoja. Muistetaan taas kerran, että suomalaisen kirjailijan keskiansio kirjoista on 2.000 euroa vuodessa. Siis vuodessa, ei kuukaudessa. Joten lisätienestit ovat välttämättömyys, apurahat arpajaisvoitto.

Moni opettaa kirjoittamista tai äidinkieltä. Peruskoulussa, kansalaisopistossa, avoimessa yliopistossa tai missä milloinkin. Opettaminen on mukavaa, mutta aikaavievää. Tuntipalkat eivät useinkaan ole reilussa suhteessa tehtyyn työhön, sillä tekstien lukemiseen ja tuntien valmisteluun uppoaa aikaa. Aikaa menee myös kopiokoneen vierellä seisomiseen ja sen kanssa taistelemiseen, oppilaitosten byrokratiaan sekä matkoihin.

Lehtijutut ovat yleinen tapa tienata rahaa talouteen. Tosin nykypäivänä lehdet maksavat niin surkeita palkkioita, ettei tuntipalkka kohoa edes siihen kuuluisaan viiteen euroon. Tai sitten pyydetään ilmaistyötä, koska kolumni lehdessä tarkoittaa kirjailijalle valtavaa julkisuutta. Tämä oli sarkasmi. Moni kirjoittaa blogia, minäkin. Blogikirjoituksen ajattelemiseen menee puoli työpäivää, kirjoittamiseen se toinen puoli, uskokaa tai älkää. Blogipostauksista kukaan ei maksa mitään.

Kaikenlaiseen sopimiseen, kyselemiseen ja kyselyihin vastaamiseen, ylipäänsä yhteistyötahojen tai viranomaisten kanssa kommunikoimiseen sekä muihin konttorihommiin menee aamun ensimmäinen tunti tai kaksi.

Esiintymiset ja kouluvierailut ovat nykykirjailijan työn oleellinen osa, josta ei juuri voi kieltäytyä. Onhan keikkailu enimmäkseen mukavaa. Minä, kuten aika moni kirjailija, etenkin lasten- ja nuortenkirjailija, keikkailen noin viisikymmentä kertaa vuodessa. Se tarkoittaa ainakin viittäkymmentä työpäivää eli kahta ja puolta työkuukautta, sillä esiintymiset on valmisteltava, matkustettava esiintymispaikkakunnalle ja vieläpä takaisinkin. Tunnin kirjastoesiintymiseen hurahtaa useimmiten enemmän kuin työpäivä.

Kirjamessut ja kustantajan tilaisuudet ovat kirjailijalle palkatonta työtä. Näihin menee vuodessa runsaan työviikon verran. Olisi kiva leuhkaista, että televisio- ja radioesiintymisiin sekä lehtihaastatteluihin tuhraantuu pari viikkoa vuodessa, mutta näin ei ole. Heittelen pipoani ilmaan, jos jokin media osoittaa haaleatakin kiinnostusta.

Myös apuraha-anomusten tekeminen haukkaa aikaa ja etenkin keskittymistä. Muutama työpäivä vuodessa menee siihenkin vääntämiseen.

Järjestöjen ja yhdistysten toimintaan on tarpeen osallistua. Käyn Kirjailijaliiton, PENin, Journalistiliiton, Suomen Nuorisokirjailijoiden, Lastenkirjainstituutin, Pirkkalaiskirjailijoiden ja Suomen Näytelmäkirjailijaliiton sekä muidenkin satunnaisten toimijoiden järjestämissä tilaisuuksissa, koulutuksissa ja seminaareissa. Karkeasti arvioiden runsas työviikko vuodessa kuluu näihinkin, vaikka vapaaehtoista osallistuminen tietysti on, tosin tarpeellista mökkihöperyyden välttämiseksi ja vertaistuen sekä tiedon saamiseksi.

Kaikenlaisia palavereja on pitkin vuotta, joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina niitä on: kustannustoimittajan, kirjailijakollegoiden, työn tilaajien ja erilaisten yhteistyökumppaneiden kanssa.

Karkeasti laskien näihin oheistöihin menee viisi kuukautta vuodessa.

Kirjojen taustatyö edellyttää paitsi luuhaamista kirjastoissa ja netin sekä nettiarkistojen selaamista, myös arkistoihin matkustamista ja niissä istumista, haastattelujen tekemistä, matkoja, paikkoja, museoita, näyttelyitä, elokuvia, seminaareihin osallistumista ja luentojen kuuntelemista.

Kirjoja pitää lukea. Sekä tietokirjallisuutta että kaunokirjallisuutta. Kun on vähemmän aikaa, yritän pysyä kärryillä edes kotimaisen kirjallisuuden uutuuksista. Aina en ehdi sitäkään.

Opiskeleminen pitää toivottavasti aivot virkeinä. Sitäkin harrastan varsin tiiviisti. Elokuvia pitäisi katsoa enemmän, teatteria seuraan melko runsaasti.

Niin siis kirjoitan myös. Ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen version. Ainakin nämä. Kustannustoimittajan kanssa kehitellään takakansi- ja esittelytekstejä sekä sitä kaikkein hankalinta: kirjan nimeä. Mietitään tiedotusta ja ehkä markkinointiakin.

Oikoluen.

On kiistämätön etu, että työaikansa saa organisoida itse ja järkevimmällä tavalla. Jos on tänään raskas kokous- ja matkapäivä, otan huomenna löysemmin. Voin hyvällä omallatunnolla nukkua päiväunet, koska sillä konstilla jaksan pitemmän työpäivän. Jos pää ei tänään kerta kaikkiaan toimi, voin lukea tai tehdä toimistotöitä. Aika paljon työtunteja ja viikonlopputöitä kertyy enkä lomiakaan pidä kuukausipalkkaisen työntekijän säännöllisyydellä.

Lopuksi esimerkki yhdestä työviikosta. Se ei ole tyypillisempi tai epätyypillisempi kuin mikään muukaan viikko, sillä tyypillistä viikkoa ei ole.

Maanantaina hoidin juoksevia asioita, maksoin ja kirjoitin laskuja, mapitin kuitteja, otin kopioita, kirjoitin sähköposteja ja facebook-viestejä, otin yhteyttä asiantuntijaan käsikirjoituksen yksityiskohtien tarkistamiseksi ja selvittelin puhelimessa tekijänoikeusasiaa, mikä horjutti mielenrauhaani loppupäiväksi. Luin illalla kotimaista esikoisromaania aivan liian myöhään. Koska se oli hyvä.

Tiistaina valmistelin keskiviikon palaveria tekemällä pohjapaperit. Lisäksi kirjoitin blogiin ja kävin uimahallissa. Katsoin illalla televisiosta Sotaa ja rauhaa.

Keskiviikkona matkustin Helsinkiin, lähtö 7.45, paluu 20.30. Luin aineistoja arkistossa ja palaveerasin kirjoittajakumppanin kanssa. Kehittelimme näytelmää.

Torstaina valmistin viikonlopun puheenvuoroni, selvittelin jälleen tekijänoikeusasiaa, iltapäivällä kävin lääkärissä ja kirjastossa etsimässä taustakirjallisuutta asioihin, joista olimme päättäneet keskiviikkona.

Perjantaina pakkasin valmiiksi viikonlopun tavarat enkä saanut aikaiseksi juuri muuta, sillä iltapäivällä lähdin kirjailijakollegan kyydissä Hämeenlinnaan kustantajan syysjuhliin, joissa olikin mukavaa. Paluu myöhään.

Lauantaina lähdin aamupäivällä Orivedelle, missä vietin eräänlaisen viikonloppuseminaarin kollegojen kesken. Palasin sunnuntaina iltapäivällä. Rasittavaa, mutta antoisaa.

Aika vähän siis tällä viikolla nimenomaisesti kirjoitin, mutta kyllä kaikki yllämainittu on työnkuvaan laskettava.