Hän tarttuu laukkuunsa, nostaa sen kevyesti, kohauttaa hartioitaan ja astuu ovesta.

Tartun laukkuuni, koetan salata sen jysähtävän painon. Mitään sanottavaa minulla ei enää ole. Vihaan heitä. Suljen oven takanani ja heidät elämästäni.

Minä vai hän? Jos hän, kaikkitietävä vai objektiivinen kertoja? Vai ehkä näkökulmahenkilö? Jos minä, kuka minä ja millainen? Yksi minä vai monta?

Mika Waltari neuvoo vaihtamaan kertojaksi minän, jos teksti ei tunnu sujuvan. Minäkertojaa Waltari sovelsi menestyksekkäästi historiallisiin romaaneihinsa ja muuallekin. Sinuhen, Mikael Karvajalan tai Ihmiskunnan vihollisten Minutuksen kerronta on vetävää. Kertojat sekä peittävät että paljastavat, ja varsinkin Minutus on etevä valehtelemaan itselleen.

Minäkertojassa on etunsa, mutta on siinä hankaluutensakin.

Jos valitsen kertojaksi minän, se yksinkertaistaa asioita. Minulla on yksi kameran linssi, jonka läpi näen tapahtumat. Katson asioita yhden ihmisen silmillä, tulkitsen niitä hänen henkisen olemuksensa kautta, peittelen ja valehtelen hänen sokeiden pisteidensä mukaisesti.

Minun, kirjoittajan, on tunnettava kertojaminä munaskuita myöten. Pitää tietää, kuka, mikä, millainen, minkä ikäinen, mitä kokenut, miten älykäs, miten koulutettu, miten tietorikas, mikä sanasto, mitkä asenteet, mikä näkökulma tapahtumiin, mikä maailmankatsomus, millainen lapsuus, millainen seksuaalisuus, mikä terveys, entä kunto, mikä status, mikä minäkuva. Ja paljon muuta.

Ehkä lukijan on luontevaa solahtaa minäkertojan nahkoihin ja kirjoittajan tapaan nähdä tapahtumat hänen silmillään. Minäkertojaan samaistuu helposti.

Hienoja minäkertojia ja lukuelämyksiä ovat olleet Pär Lagerkvistin katkera ja juonitteleva Kääpiö, Aino Kallaksen kavala ja kateellinen Reigin pappi tai Joseph Hellerin narsistinen runoilijakuningas David kirjassa Herra tietää. Uusista kirjoista tulee mieleen Jari Nissisen Pahan mielen älykäs ja verbaalilahjakas psykopaattikertoja.

Hetkinen, ovatko hyvät minäkertojat aina epämiellyttäviä ihmisiä?

Ensimmäiseksi toisenlaisia esimerkkejä tulee mieleen kotimaisesta nykykirjallisuudesta.

Antti Tuuri käyttää usein minäkertojaa. Hänen pasifistinen Kylmien kyytimiehensä on hyvä ihminen ja hyvä minäkertoja. Marja Björkin Poika on erinomainen minäkertojapoika. Björk käyttää muuallakin taitavasti minäkertojaa, esimerkiksi Mustalaisäidin kehtolaulussa. Johanna Hulkon nuortenkirjan K18 minäkertoja Täpelys on mainio ja rakastettava. Olli Jalosen poikakertoja Miehissä ja ihmisissä, Juha-Pekka Koskisen Rasputinin ystävä orpopoika. Salingerin Sieppari ruispellossa on sympaattinen klassikkominä.

Hetkinen numero kaksi, miksi esimerkeistäni niin monet ovat nuoria poikia? Missä ovat nais- ja tyttökertojat? Olen kiitollinen vinkeistä, laittakaa suosikkinne kommenttiosioon.

Minäkertoja toimii hyvin. Miksi siis olen otsikoinut ”Minäkertojan ongelma”?

Kun käyttää minäkertojaa, voi kulkea vain niissä paikoissa, missä kertojakin, tietää vain sen, minkä hän tietää, ajatella vain ajatuksia, jotka hänen päässään voisivat syntyä.

Melko usein minäkertojan ja kirjailijan minät ja kielet sekoittuvat eikä sitä huomaa edes kritiikki. Oikeastaan päinvastoin: teksti saattaa saada moitteita siitä, että se on sopusoinnussa kertojahenkilön kanssa ja vastaavasti kehuja siitä, että kieli ja minäkertoja eivät todellakaan kohtaa. Jos kertoja on peruskoululainen, hänen kielensä ja havaintonsa eivät voi olla samoja kuin keski-ikäisen, akateemisesti koulutetun kirjailijan. Hän ei voi tehdä kypsiä, dosenttitason havaintoja yhteiskunnan tilasta tai äityä runolliseen luonnonkuvaukseen – ellei hän ole erittäin poikkeuksellinen nuori.

Kieli on ihmisen mieli ja sen pitää sopia puhujalleen. Jos haluat kirjoittaa vivahteikasta, älykästä ja oivaltavaa kieltä, valitse minäkertoja, joka mittoihin sopii. Älä havaitse sellaista, mitä kertojasi ei voi havaita tai tee johtopäätöksiä, joihin hänen tietonsa ja kehitysasteensa eivät yllä. Tai huiputa kertojaasi panemalla hänet tekemään havaintoja, jotka lukija osaa tulkita pätevämmin (Forrest Gump –efekti).

Tämä siis mikäli minäkertojasi on lihallinen ihminen – siinä määrin kuin paperille läiskityin merkein ilmaistu ihminen voi lihallinen olla.

Tai käytä kolmatta persoonaa.

William Faulknerin tunnetussa Äänessä ja vimmassa on kertojahenkilö, syvästi kehitysvammainen, puhekyvytön Benjy, joka – kas vain – tuottaa niin runollista tajunnanvirtaa, että sillä voisi saada Nobelin.