Alex Matson, suomalainen mutta puoliksi britti, kirjoitti uraauurtavan Romaanitaiteen sotien jälkeen 1947. Kirja ilmestyi uudelleen pokkarina 1969. Matsonilla ei ollut tukenaan kirjallisuudentutkimusta sellaisena kuin sen nykyään tunnemme, joten ominpäin ajattelu on kunnioitettavaa. Matson oli mukana tamperelaisessa Mäkelän piirissä ja on vaikuttanut näin Väinö Linnan ajatteluun.
Kirja on alle 200 sivuinen, paljolti vaikeaselkoista, abstraktista ja korkealentoista sanataidetta – joskus tekee mieli sanoa ”sanahelinää”. Hankalaksi kirjan tekee myös se, että kirja on kuin polveileva, haahuileva, ylipitkä essee; Matson ei ole jakanut kirjoitustaan lukuihin saati sijoittanut ajatuksiaan kokoavien otsikoiden alle. Matsonilla on kuitenkin hellittämätön pyrkimys ymmärtää ja selittää, mikä on romaani ja miten se eroaa kertomuksesta.
Kirjan kantava idea on romaani muotona. Romaanilla on taiteellinen muoto, kertomuksella ei. Veijariromaania Matson ei hyväksy romaaniksi lainkaan eikä pidä edes Laurence Sternen Tristram Shandya romaanina. Theodore Dreiseria hän nimittää huonon reportaasiproosan kirjoittajaksi ja hyväksyy Daniel Defoelta romaaniksi ainoastaan Robinson Crusoen. Luultavasti muodolla hän tarkoittaa sitä, mistä nykyään puhumme rakenteena: ”ulkonaisen kertomusmuodon takana on toinen muoto, joka on ollut tekijän varsinaisena tavoitteena”. Kun nykyään puhutaan teemasta, Matson kirjoittaa, että ”kuvaus on alistettu jollekin perimmäiselle tarkoitukselle”.
Hänen määritelmänsä on mutkikas: ”Romaani on kaunokirjallinen muoto, jossa elämän muodonrakentelua noudattaen luodaan suljettu moniulotteinen muoto, jossa elämää tietyn välimatkan päästä jäljentämällä luodaan totuudellinen, suljettu, moniulotteinen sommitelma”.
Matson myös tähdentää romaanin ”naturalistisuutta” ja ”elämänkaltaisuutta”, mikä ajatus tuntuu vanhentuneelta.
Romaanin ideaa Matson ajaa takaa käsittelemällä laajasti seuraavia teoksia:
Cervantes: Don Quijote
Romain Rolland: Jean Christophe
James Joyce: Ulysses
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Joel Lehtonen: Putkinotko
Hän antaa suuren arvon F.E. Sillanpään Hurskaalle kurjuudelle, mutta todistelee, miksi Nuorena nukkunut ei ole onnistunut romaani, tuskin romaani lainkaan ja paljastaa myös tapahtumien aikajanan horjuvuuden.
Matson ihailee Don Quijotea, sen ”pyramidimaista”, hallittua, kolmiulotteista kokonaismuotoa. ”Don Quijoten ulkonainen sekavuus johtaa moitteettoman johdonmukaiseen, lujuudessaan aikaa uhmaavaan, monumentillisen sopusuhtaiseen muotoon”. Itsehän en ymmärrä lainkaan Don Quijoten nerokkuutta vaan minulle se on omituinen, sinne tänne harottava, muotopuoli romaani, jonka puolustus on sen kirjoittamisajankohta 500 vuotta sitten.
Kiven veljeksiä Matson käsittelee oivaltavasti ja kiehtovasti. Hän näkee romaanissa sinfoniamusiikin rakenteita ja materiaalin käsittelytapoja mutta myös pitkänomaisen kuvion, jossa on kaksi toisiaan muistuttavaa laajentumaa kuin mäki ja vuori. Muodon kannalta hän pitää oleellisen tärkeänä romaanin viimeistä lukua, joka kertoo veljesten aikuisuudesta; se nostaa tarinan juonipainotteisesta seikkailukertomuksesta romaaniksi. Neljästoista luku ei kuitenkaan asettuisi paikalleen tasapainoisesti, ellei romaani sisältäisi jo aiemmin synkkiä vivahteita ja runollisia, haikeita jaksoja kuten tarinan Kalveasta immestä, joka saa vastaparinsa lopun Seunalan Anna-jaksosta.
Matson käsittelee myös nautittavasti Kiven sanamaalailua, esimerkiksi miten lukkarin puheessa ensin muljahtelevat uut ja ällät mutta kiukun noustessa sanoihin ilmestyvät terävät iit ja ärrät.
Ulysses/Odysseus -romaania käsittelevä jakso on kiehtova. Matson kirjoittaa että Joyce ”aikoo luoda muodon, jossa elämän eri aspektit näkyvät kaikkien mahdollisten mentaliteettien valossa ja jossa siten valottuu ei vain Dublinin henkiruumiillinen olemus, vaan ihmishenki kokonaisuudessaan.”
Matson väittää, ettei kukaan voi kirjoittaa romaania paljastamatta täydellisesti itseänsä. Tämä hätkähdyttää, koska sen tunnistan: käsikirjoituksen loppuvaiheilla minut valtaa musertava häpeä, koska tajuan paljastaneeni itseni. ”Kirjaiija ei voi kuvata mitään, mitä hänessä ei ole, ja romaanin moniulotteista muotoa rakennellessaan hänen on pakko kuvata, mitä hänessä on.”
Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Matson kirjoittaa bestsellerin elämän kestävän neljä kuukautta, mutta hyvän romaanin miltei rajattomiin. Neljä kuukautta on nykyään jokseenkin tavanomainen romaanin elinikä.
Tästä linkistä löytyy Mirjam Polkusen 60-luvun lopulla tekemä haastattelu 80-vuotiaasta Matsonista. Siinä on viehättävää ajan patinaa, esim. Hannu Salaman Juhannustanssit-oikeudenkäynti on tuore. Salamalle Matson antaa arvoa ja uskoo hänen romaaniensa säilyvän. Matson sanoo, että Salama kirjoittaa suomalaisista sellaisina kuin he tosielämässä ovat. Jos Salama olisi yrittänyt kirjoittaa hyvän maun mukaisesti, hän ei olisi kirjoittanut mitään.
4 kommenttia artikkeliin ”Mikä romaani on?”
Olipas hauska törmätä tähän blogikirjoitukseen! Luin nimittäin juuri jouluna uudestaan Matsonin teoksen, jonka luin ekan kerran vuonna 1999. Muistan sen, koska Kristian Smeds puhui siitä kurssillaan ja koska fanitin Smedsiä, luin teoksen. Se meni silloin hieman yli, ja kyllä se edelleen tuntui, kuten sinäkin sanot, korkealentoiselta. Toisellakin lukukerralla tärkein ajatus on tuo romaanin määritelmä. Itse ymmärrän sen niin, että teoksen pohjana on jokin todellisuudesta tehty havainto, josta teos kuroutuu auki, vaikka teos itsessään voikin muodostaa täysin omanlaisensa mielikuvituksellisen todellisuuden, sellaisen, jolla ei äkkikatsomalta ole mitään yhteistä tämän ajan ja kulttuurin kanssa. (Tähän Smedskin käsittääkseni pyrki, sellaiseen teatterilliseen mielikuvituksen pyörittämiseen, jolla ei ole rajoja, mutta jolla on kuitenkin ankkuri syvällä tässä ja nyt).
Ja toinen ajatus, joka jäi nyt tältä lukukerralta käteen, on se, että Matsonin mukaan romaanin muodon kehitys vastaa todellisuuskäsityksen kehitystä. Aloin itse pohtia, miten tämä näkyy nyt vaikka autofiktion trendikkyydessä. Sehän tuntuu ihan loogiseltakin tässä minäkeskeisessä ajassa.
Minulta taas meni ohi tuo, että romaanin muodon kehitys vastaa todellisuuskäsityksen kehitystä. Se on miettimisen arvoinen ajatus. Romaanin ja kertomuksen eroa olen ajatellut ja sen luulen jotenkin ymmärtäväni. Juuri sain loppuun ansiokkaan kirjan, joka ei kyllä Matsonin mittapuulla olisi romaani.
”Matson väittää, ettei kukaan voi kirjoittaa romaania paljastamatta täydellisesti itseänsä. Tämä hätkähdyttää, koska sen tunnistan: käsikirjoituksen loppuvaiheilla minut valtaa musertava häpeä, koska tajuan paljastaneeni itseni. “Kirjaiija ei voi kuvata mitään, mitä hänessä ei ole, ja romaanin moniulotteista muotoa rakennellessaan hänen on pakko kuvata, mitä hänessä on.””
Minäkin uskon tähän täysin, ja siihen että juuri se on syy kirjoittamisen pelottavuuteen ja siihen, miksi moni ei koskaan uskalla tuoda tekemisiään julki tai ei edes pysty kirjoittamaan eli paljastamaan itseään itselleenkään. Hyvin monella julkaisevalla kirjailijalla on myös tuo ”häpeäkrapula”. Pääasia on, ettei anna sen estää vaan pystyy jollain tasolla pysyttäytymään sen yläpuolella.
HÄPEÄKRAPULA! Täsmälleen. Vaikka en kirjoita autofiktiota vaan erittäin kaukaisista asioista – kevään kirja kertoo 500 vuoden takaisista tapahtumista – koen aina tuon saman ilmiön. Olen ajatellut, että kirjoittaessa kaivaa kuitenkin esiin omia kokemuksiaan ja tunteitaan voidakseen kuvata fiktiivisten ihmisten tuntemuksia. Siksi tulee kauhistus, että olen paljastanut itseni, näyttänyt miten nolo olen, miten lapsellinen ja typerä…
Tähän saattaa liittyä myös kirjoittamisen tervehdyttävä ja elähdyttävä vaikutus. Kun on ne nolot ja häpeälliset jutut paljastanut, vaikkapa sitten kiertoteitse, se helpottaa ja väljentää oloa.