Metamorfoosi

Date

Muuttumisen aika on pahin, ne ensimmäiset kaksi vuotta. Alussa on äiti, jonka tunnen ja johon olen kiintynyt ja jonka muisti hiukan pätkii. Kahdessa vuodessa tuttu ihminen menee. Äly, tunteet ja persoonallisuus katoavat. Jäljellä olevaa olentoa en tunne enää. Äitini hän ei ole. 

                      Niin kuin vainajista kaunistellen sanotaan: poismennyt.

                      Äitini on mennyt pois, pitkin askelin toiseen maailmaan. Tauti on aina askelen minua edellä.

                      Juuri kun ehdin tottua ajatukseen, ettei äiti osaa tehdä ostoksia ja hoitaa laskujaan, hän menettää ruuanlaittotaitonsa. Kun hänelle järjestetään ateriapalvelu, huomataan, ettei hän osaa lämmittää annoksia eikä kykene edes ottamaan niitä jääkaapista esille. Hän ei osaa syödä eikä juoda, ellei joku käske.

                      Vielä kun vihaan ajatusta, että siisti ja ulkoasustaan tarkka äitini ei osaa vaihtaa vaatteitaan vaan kulkee ruokatahraisissa puseroissa eikä peseydy oma-aloitteisesti, huomaan, ettei hän osaa avata ovea, vastata puhelimeen tai avata vesihanaa.

                      Kun tulen hänen luokseen, hän rientää kuin hädissään eteiseen ja hymyilee kohteliaasti:

                      – Olipa mukava, että pääsitte tulemaan.

                      Kun yritän lohduttautua sillä, että nimittämällä minua sisarekseen äiti kuitenkin mieltää minut tutuksi, hän lakkaa puhumasta ja sulkeutuu vihamielisyyden, mykkyyden ja katkeruuden umpioon. Hän alkaa äyskiä ilman sanoja. Ääärr räää! hän huutaa vihaisesti ja vääryyttä kärsivän äänellä.

                      Kaikki tämä on minun syytäni. Jos olisin hoitanut paremmin äitini asiat, kun hän vielä asui kotonaan, hän olisi pysynyt virkeänä pidempään. Jos olisin ottanut äitini luokseni asumaan, hän olisi ollut onnellisempi ja pärjännyt pidempään kotioloissa. Jos en olisi riidellyt äidille laitospaikkaa, hänen kuntonsa ei olisi romahtanut. Jos olisin käynyt useammin häntä katsomassa, hän olisi säilyttänyt puhekykynsä. Puhumattomana ja vihaisena hän osoittaa katkeruuttaan minulle, joka tämän kaiken olen aikaan saanut. Hän ei anna anteeksi.

Hän lakkaa syömästä ja juomasta. Työntää ruuan ja juoman luotaan pois sanoo määrätietoisesti: en syö. Hän joutuu sairaalaan.

Minut kutsutaan tilaisuuteen, jota nimitetään neuvotteluksi. Dementikkoja emme pakkoruoki. Se on usein hyödytöntä, lääkäri sanoo. Emmekä voi nesteyttää, koska hän repii tipan irti.

Minulta odotetaan päätöstä, vaikka vaihtoehtoja ei ole. 

2 kommenttia artikkeliin ”<strong>Metamorfoosi</strong>”

  1. Olet kuvannut tilanteen niin hienosti kuin kirjailija voi. Samat kokemukset meistä monilla, oma äitini nukkui pois kuivuneena ja kuihtuneena vuosi sitten. Toivotan voimia ja rohkeutta!

    Vastaa

Jätä kommentti

Lisää
artikkeleita