Muuttumisen aika on pahin, ne ensimmäiset kaksi vuotta. Alussa on äiti, jonka tunnen ja johon olen kiintynyt ja jonka muisti hiukan pätkii. Kahdessa vuodessa tuttu ihminen menee. Äly, tunteet ja persoonallisuus katoavat. Jäljellä olevaa olentoa en tunne enää. Äitini hän ei ole.
Niin kuin vainajista kaunistellen sanotaan: poismennyt.
Äitini on mennyt pois, pitkin askelin toiseen maailmaan. Tauti on aina askelen minua edellä.
Juuri kun ehdin tottua ajatukseen, ettei äiti osaa tehdä ostoksia ja hoitaa laskujaan, hän menettää ruuanlaittotaitonsa. Kun hänelle järjestetään ateriapalvelu, huomataan, ettei hän osaa lämmittää annoksia eikä kykene edes ottamaan niitä jääkaapista esille. Hän ei osaa syödä eikä juoda, ellei joku käske.
Vielä kun vihaan ajatusta, että siisti ja ulkoasustaan tarkka äitini ei osaa vaihtaa vaatteitaan vaan kulkee ruokatahraisissa puseroissa eikä peseydy oma-aloitteisesti, huomaan, ettei hän osaa avata ovea, vastata puhelimeen tai avata vesihanaa.
Kun tulen hänen luokseen, hän rientää kuin hädissään eteiseen ja hymyilee kohteliaasti:
– Olipa mukava, että pääsitte tulemaan.
Kun yritän lohduttautua sillä, että nimittämällä minua sisarekseen äiti kuitenkin mieltää minut tutuksi, hän lakkaa puhumasta ja sulkeutuu vihamielisyyden, mykkyyden ja katkeruuden umpioon. Hän alkaa äyskiä ilman sanoja. Ääärr räää! hän huutaa vihaisesti ja vääryyttä kärsivän äänellä.
Kaikki tämä on minun syytäni. Jos olisin hoitanut paremmin äitini asiat, kun hän vielä asui kotonaan, hän olisi pysynyt virkeänä pidempään. Jos olisin ottanut äitini luokseni asumaan, hän olisi ollut onnellisempi ja pärjännyt pidempään kotioloissa. Jos en olisi riidellyt äidille laitospaikkaa, hänen kuntonsa ei olisi romahtanut. Jos olisin käynyt useammin häntä katsomassa, hän olisi säilyttänyt puhekykynsä. Puhumattomana ja vihaisena hän osoittaa katkeruuttaan minulle, joka tämän kaiken olen aikaan saanut. Hän ei anna anteeksi.
Hän lakkaa syömästä ja juomasta. Työntää ruuan ja juoman luotaan pois sanoo määrätietoisesti: en syö. Hän joutuu sairaalaan.
Minut kutsutaan tilaisuuteen, jota nimitetään neuvotteluksi. Dementikkoja emme pakkoruoki. Se on usein hyödytöntä, lääkäri sanoo. Emmekä voi nesteyttää, koska hän repii tipan irti.
Minulta odotetaan päätöstä, vaikka vaihtoehtoja ei ole.
14 kommenttia artikkeliin ”<strong>Metamorfoosi</strong>”
Hei Anneli!
Kiitos kirjasta Pala palalta pois!
Olen lukenut sitä hitaasti, kuin pala palalta edeten, varovasti. Olen vähän pelännyt sen lukemista ja toisaalta kuitenkin halusin sen lukea.
Löysin kirjasi jotenkin sattumalta, etsimättä ja totesin, että joku on kirjoittanut kirjan siitä mitä käyn nyt lävitse. Minäkin olen se tytär, joka on ”laittanut” äitinsä hoitokotiin. Äidilläni on todettu Alzheirin tauti kolmisen vuotta sitten, juuri ennen näitä korona-aikoja. Asioiden hoitaminen toisen puolesta on ollut todella haastavaa, kun tähän soppaan on vielä lisätty korona-säädöt. Byrokratia ja kriteerit, niihin olen törmännyt niin usein ja niihin olen väillä juuttunut. Kun sitten sain kuulla, että äitini vihdoinkin saa ”vakituisen” paikan hoitokodista, itkin. Osittain helpotuksesta ja toisaalta itkin ihan vaan surusta. Ja tätähän tämä elämä nyt on ollut kolmisen vuotta eikä parempia aikoja ole tulossa. ”Alzheimer on lempeä sairastuneelle mutta ankara omaiselle…” Juuri näin se menee. Kirjasi on ihan kuin meidän elämästä juuri nyt. Se on meidän elämää ja arkea tällä hetkellä.
Kiitos Sinulle, kun olet kirjoittanut tuon kirjan. Sen sisältö on niin täyttä totta. Miten oletkin osannut kirjoittaa kirjan, joka on kuin minunkin omasta elämästäni.
Lämpimin kesäterveisin ja hyvää kesää toivottaen
Juhannusaattona 2022,
Virpi
Kiitos viestistä. Tilanteessasi ei empatia auta, mutta sanon kuitenkin, että tiedän, mitä on olla muistisairaan tytär. Sen vuoksi kirjankin kirjoitin. Tuntui, että muistisairautta kaunisteltiin ja vähäteltiin eikä omaiselle haluttu kertoa totuutta. Hoitopaikka on suuri helpotus. Ainakin tietää, että sairas on turvassa ja silmän alla. Koeta kestää, päivä kerrallaan.
Luin juuri Rottien pyhimyksen ja pidin siitä kovasti.
Innoissani menin netistä hakemaan videota Hattulan kirkon maalauksista, mutta pettymyksekseni en sitä kirjassa annetusta osoitteesta löytänyt.
Mahtaako sitä vielä jostakin löytää?
Kiitos mielenkiintoisesta kirjasta.
Kiitos terveisistä. Video on kyllä kotisivuillani heti etusivulla wwww.annelikanto.fi
outoa jos ei sinulle näy
KIITOS kirjasta Pala palalta pois!
Luin sen viime yönä, koska en pystynyt lopettamaan kun aloitin. Tämän blogin löysin kun etsin keinoa kiittää Sinua. Kirjasto ilmoitti, että tämäkin kirja on jo varattu seuraavalle – enkä ihmettele. Kokemukseni muistisairaitten vanhempieni aikuisena lapsena johdattivat tämän lukemiseen. Innolla odotan uusia lukuiloisia hetkiä muiden kirjojesi parissa. Hyviä kirjoitusvuosia Sinulle!
T. Saija
Kiitos viestista, hienoa, että kirjaa edelleen luetaan, vaikka tämän kirjan äärellä lukuilo taitaa olla kaukana. Kirjoitin, kun ajattelin, että joku voisi saada lohdutusta omaan tilanteeseensa. Tuntui myös velvollisuudelta kertoa, mitä kaikkea muistisairaus voi olla. Olivat kyllä tähänastisen elämäni surullisimmat vuodet.
Kiitos ihanasta kirjasta! Video täydensi lukukokemusta hyvin.
kiitos kiitoksista ja että katsoit vielä videonkin
OLen aloittamassa lukukokemusta kirjasi parissa. LÄhdeluettelossa on linkki videoon jossa kerrot Hattulan kirkon maalauksista. Linkki ei kuitenkaan toimi. VOisitko lähettää toimivan linkin?
Jutun Hattulan pappilan apupapin papupata on blogissani http://www.annelikanto.fi. Jutun lopussa on ao. video. Kokeilin äsken ja toimi.
https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/hattulan-pappilan-apupapin-papupata/
Heippa ! Olen juuri lukenut Rottien Pyhimyksen – toista kertaa. Itkenyt, nauranut, ihmetellyt, miten tiedät niin paljon maalaamisesta ja ennen kaikkea ihmisestä. Taivaasta on varmaan kaikki tullut. ”Uskovaisesta ” perheestä tulleena nautiskelen terävistä huomioistasi ihmisten raadollisuudesta. Pelliinassa yhdistyy ”oppimattoman” naisen viisaus , vaatimatttomuus ja nöyryys. Toivottavasti kirjoitat vielä monta kirjaa ! Rottien Pyhimys oli ensimmäinen lukemani muttei varmaan viimeinen.
Koskettavaa oli lukea kuvausta äitisi sairaudesta. Minulle sitäkin suuremmassa määrin, kun puolisen vuotta sitten minulta todettiin Altzheimer. Tällä hetkellä se ei ole elämääni paljoa vaikuttanut – ystävät väittävät ettei sitä huomaa. Jaksan vielä ottaa elämän liepeestä kiinni ( näin sanoo Mauno Koivisto Orraisen kirjoittamassa kirjassa Manu ) mutta tiedän, että tulevaisuus on sen tyyppinen, kuin kuvailet.
Mutta niin kauan kuin elän, teen elämästäni mahdollisimman rikkaan. – Yksi elämän rikkauksista ovat KIRJAt , joista kiitän.
Kiitos viestistä! Ihanaa ja lämmittävää kuulla, että olet nauttinut Rottakirjasta.
Alzheimer on paha tauti – mutta se voi mennä myös hyvin ja edetä hitaasti. Äitini kohdalla tauti oli nopea. Toiveikasta on myös, että nyt on kolme eri suunnista tulevaa hoitokehittelyä, jotka ovat läpimurron kynnyksellä. Amerikkalaisella lääkkeellä oli jo saatu rotilta aivoplakkeja murenemaan. Kunpa parannuskeino keksittäisiin. Se muuttaisia maailmaa, aivan todellisesti.
Toivotan sinulle hyvää tulevaisuutta.
Olet kuvannut tilanteen niin hienosti kuin kirjailija voi. Samat kokemukset meistä monilla, oma äitini nukkui pois kuivuneena ja kuihtuneena vuosi sitten. Toivotan voimia ja rohkeutta!
Kiitos, äitini kuolemasta on jo seitsemän vuotta aikaa. Samalla tavalla kuoli kuin sinun äitisi, kuivuneena ja kuihtuneena. Muistisairaus koskettaa niin monia.