Menkää töihin!

Date

Olen jälleen kerran törmännyt keskustelupalstoilla Menkää töihin, taiteilijat -kommentteihin.

Niissä ollaan sitä mieltä, että on itsekästä ja hävytöntä vaatia yhteiskuntaa maksamaan taiteen tekemisen intohimosta tai harrastelemisesta, laulujen lurittelusta tai runojen rustaamisesta. 

Tehkää töitä, joista joku on halukas maksamaan! Että kehtaatte ruikuttaa rahaa, menkää oikeisiin töihin!

Sanoisiko kirjoittaja ”mene oikeisiin töihin” sairaanhoitajalle, opettajalle, tuomarille, kenraalille tai poliisille? Entä asfalttimiehelle tai ambulanssinkuljettajalle?

Kehittyneessä yhteiskunnassa on töitä, jotka eivät toimi markkinavetoisella ansaintalogiikalla, mutta jotka katsotaan tarpeellisiksi ja siksi rahoitetaan valtion pussista. Suomalaiset saavat ilmaista opetusta. Lääkintähenkilökunnan, sotilaiden, poliisien tai viranomaisten palkat maksetaan verovaroista. Niitä eivät maksa näitä palveluja kuluttavat yksityishenkilöt.

On terveellistä muistaa, että maantietkin rakennetaan ja korjataan yhteisin varoin, vaikka työn toteuttaa yksityinen yritys. Asfalttiporukan palkat maksamme yhdessä. Kenellekään ei taida tulla mieleen kehottaa heitä menemään oikeisiin töihin.

Taiteilijoiden kohdalla asiaa hämärtää, että taiteen tarpeellisuus ei näy yhtä selvästi kuin maantien tarpeellisuus. Toisekseen taiteellinen työ, luominen, on paitsi työtä, myös intohimo ja kutsumus. Kutsumuksesta lienee tosin usein kysymys myös lääkärin, sairaanhoitajan, poliisin tai opettajan työssä. Asfalttimiehistä en ole varma. Silti opettajia tai poliiseja ei nimitellä yhteiskunnan vapaamatkustajiksi ja muiden niskoilla lorvijoiksi.

Miksi yhteiskunnan pitäisi ylläpitää ja rahoittaa taidetta? Eikö se olekin vain luksusta, ylimääräistä ylellisyyttä, johon meillä ei ole varaa, kuten valtiovarainministerimme terävästi linjasi? Sinänsä on paradoksi, että kansallisesta identiteetistä ja kulttuurista eniten meteliä pitävä puolue on vihamielisin kansallista kulttuuria kohtaan.

Taide on läsnä arkielämässä tavoilla, joita ei välttämättä huomata. Kun ihminen autoa ajaessaan kuuntelee musiikkia radiosta tai spotifysta, hän nauttii taiteentekijöiden työstä. Auton virtaviivaisen ulkomuodon suunnittelemiseen on tarvittu taiteellista silmää. Tai kun käyttää kirjastoa, kuuntelee äänikirjaa, lukee lapselle iltasatua, pelaa videopeliä tai menee Kuumaan keikalle. Katselee televisiosarjaa, käy elokuvissa, teatterissa tai konsertissa, laulaa pikkutunneilla porukalla Juicen Viidettätoista yötä, ihailee muraalia, asettelee kukat design-maljakkoon, ostaa muumimukin, kauniin pussilakanan tai kalenterin, jonka kannessa on Pekka Halosen talvimaisema. Silloin on läsnä taide, käyttötaide tai viihde.

Missä kulkevat taiteen, käyttötaiteen ja viihteen rajat? Ne liukuvat, aivan kuten on mahdotonta sanoa, missä kohden Pohjanmeri muuttuu Atlantiksi.

Onko taide välttämätöntä vai turhaa luksusta? Ainakin ilman taidetta elämä olisi ankeampaa. Suomen muotoutuessa valtioksi ja ollessa paljon köyhempi kuin nyt taide nähtiin oleellisen tärkeäksi ja siihen satsattiin rahaa. 

Taide lisää yhteiskunnan itseymmärrystä, käsittelee asioita, jotka ovat vasta nousemassa pintaan, antaa näkyvän ilmaisun yksilöiden kokemuksille, mahdollisuuden asettua toisten ihmisten, eläinten, avaruusolioiden tai vaikkapa kyborgien elämän sisään. Taide ei tee ihmisiä paremmiksi, mutta kokemuspiiriä se laajentaa. 

Taide on ihmiselle lajityypillinen ilmaisutapa. Ihmiset ovat kivikaudelta lähtien tanssineet, laulaneet, rummuttaneet, kertoneet tarinoita ja luoneet kuvataidetta. Vaikea kuvitella, että nykyihminen ei taiteesta enää piittaisi. Suoratoistopalvelut, musiikin kuuntelu, äänikirjabuumi, suuret festivaalit tai taidenäyttelyiden kävijämäärät kertovat päinvastaista.

Kuka tahansa taidetta harrastava voi vapaasti nimittää itseään kirjailijaksi, taiteilijaksi tai muusikoksi. Lääkärin ammattiin vaaditaan opinnot ja pätevyys, kirjoittamaan voi ryhtyä kuka tahansa. On hyvä ja hieno asia, että kuka tahansa voi tehdä taidetta harrastuksekseen, kirjoittaa, näytellä, tanssia, maalata, laulaa, tehdä biisejä. Harrastuksiin on tarjolla jopa koulutusta – vielä hetken verran ennen kuin kansan- ja kansalaisopistojen tuet leikataan viiden millin sängelle.

Ammattimainen taiteen tekeminen on eri asia. Monilla taiteen aloilla opiskellaan pitkään ja vaativalla, jopa korkeakoulutasolla, ennen ammattiin ryhtymistä. Kuitenkin taiteilijaksi voi tulla myös sivupolulta – ja sekin on hyvä asia. 

Taide on taloutta, rahanarvoista, yhteiskuntaa hyödyttävää toimintaa, ja taiteilija on hyödyllinen yhteiskunnan jäsen, ei vapaamatkustaja.

Yhteiskunnan taiteeseen sijoittama euro tuo  5 – 7 euroa takaisin. Kulutuksesta noin 4 % kohdistuu taiteeseen. Taiteen piirissä työskentelee n. 110.000 ihmistä, mikä on enemmän kuin hotelli- ja ravintola-alan 90.000 työntekijää. Tekijänoikeus ulottuu laajemmalle kuin taiteeseen, mutta suuntaa antaa osoitin, että bruttokansantuotteesta yli 4 % tulee tekijänoikeutta käyttäviltä toimialoilta, euroina melkein 9 miljardia. Suunta on kasvava.

Otan esimerkiksi kirjallisuuden ja kirjailijat, koska tunnen parhaiten tämän taiteenalan.

Kuka tahansa ei voi nimittää itseään lääkäriksi. Se on rikos. Kuka tahansa voi nimittää itseään kirjailijaksi tai runoilijaksi. Se ei ole kiellettyä. Kuitenkaan kuka tahansa kirjoittamisen harrastaja ei ole kirjailija, joka voi saada apurahaa valtiolta tai säätiöltä eli itsekkäästi vinkua toimeentuloa henkensä pitimiksi. 

Apurahat eivät ole suuria. Valtion apuraha on kuussa 2.200 euroa, joka on verotonta tuloa, mutta siitä maksetaan 13 % suuruinen eläkemaksu. Säätiöiden apurahat ovat hiukan suurempia. Apurahakaudella ei saa tehdä palkkatyötä.

Kukaan ei saa apurahaa esikoisteoksensa kirjoittamiseen. Vain 1 – 2 % kustantamoihin tarjotuista käsikirjoituksista julkaistaan. Jos esikoisteos onnistuu hyvin, voi saada pienehkön apurahan. Vasta kahdella teoksella voi hakea Kirjailijaliiton jäsenyyttä, joka osoittaa pätevyyttä ammattiin. 

Mutta useakaan julkaistu kirja, hyvät arvostelut ja lukijoiden suosio eivät takaa apurahaa. Vuosiapurahan saa vain kymmenesosa hakijoista, joista kuitenkin suurin osa ansaitsisi apurahan tuotantonsa laadun ja laajuuden perusteella. Kirjailijaliitossa on 800 jäsentä. Heistä suuri osa on jo ”oikeissa töissä” kirjailijantyön ohella, koska kirjailijuudella ei elä. Apurahakausi antaa toivotun keskittymisajan kirjoittamiseen, jos apurahan sattuu saamaan.

Suomi on niin pieni kielialue, että kirjojen myynnillä tulee arvioni mukaan toimeen korkeintaan parikymmentä kirjailijaa. Tavallinen provisio on noin 20 % ja keskimäärin kirjailijat saavat yhden kirjan myynnistä tuloja 1.700 euroa vuodessa. Vuodessa, ei kuukaudessa. Kuitenkin kirjan kirjoittamiseen menee aikaa tavallisimmin vuosi, taustatyöt mukaan laskien enemmänkin. Tämän epäsuhtaisen yhtälön vuoksi jokseenkin kaikki kirjailijat tarvitsevat apurahoja. Niitä myöntävät valtio ja yksityiset säätiöt, jotka päättävät itse, kuinka monta apurahaa haluavat antaa.

Kirjailija ja runoilija on hyödyllinen taiteilija. Hänen teoksensa pitää yllä ja kehittää suomalaista kirjallista kulttuuria ja kieltä. Tämän aineettoman panoksen lisäksi hän tuottaa työtä kuukausipalkkaisille kustantamon työntekijöille, graafikoille, markkinoinnille, kirjakaupoille ja postille, joka kuljettaa kirjoja. Kirjailijan työ on hyödyllistä jopa paperiteollisuudelle, sillä edelleen kirjoista valtaosa painetaan paperille.

Kuva on Juha Vaskun, peräisin hänen Kritiikin Uutisiin kirjoittamastani kolumnista.

8 kommenttia artikkeliin ”Menkää töihin!”

  1. Olipa selkeä ja perusteltu artikkeli. Hyvä Anneli, näin se on. Muistan hämärästi kiivaan keskustelun, jossa vaadittiin luovan työn taiteilija-apurahojen lopettamista. Jos oikein muistan niin HS kirjoitti jutun, jossa luvuin selvitettiin että noin kilometri moottoritietä maksaa yhtä paljon kuin kaikkien alojen apurahat vuodessa. Voin muistaa väärin mutta asia painui mieleeni, koska järkytti. Kansankuntia ei tunneta kuluvista moottoriteistä, vaan hyvin usein luovien alojen suurista nimistä, joista osa elää ikuisesti. Valitettavasti moni hyvä ammattilainen jää pimentoon. Ihmisiä tuntuu hämmentävän myös apuraha -nimeke – olen usein selittänyt, että kyseessä on ansaittu työskentelyraha, eikä sossun avustus. Luovan työn tuloksista nauttivat ovat pääosin loistavaa poppoota. Ylläpitäkäämme omalta osaltamme tätä nykypolitiikassa hyljeksyttyä upeaa aluetta, joka antaa elinvoimaa. Ihanaista kevättä kaikille Risto Rasan runon muodossa:”Kalpea salaatinlehti työntyy maasta/ hiljaa, varoen/ millaiseen seuraan joutuu.” (1972). Eli kevättä seuraa kesä.

    Vastaa
    • Kiitos! Minäkin muistelen joskusmuinoin lukeneeni jutun moottoritien hinnasta. Hintahaarukka on leveä, halvimmillaan 10 milj.euroa kilometriltä, kalleimmillaan 100 miljoonaa. Kiitos myös Risto Rasan runosta.

      Vastaa
  2. Hyvin perusteltua taiteilijoitten työn myös taloudellisen puolen havainnointia, kiitos siitä. Olen useissa kirjoituksissa kirjoittanut taiteen tukemisesta aiheena. Apurahat tukimuotona ei ole liikaa, mutta on todella huonoa taloutta Suomelta, että taiteilijoille ja urheilijoille, jotka ovat maamme näkyvimmät edustajat, ei ole edes samaa perustoimeentuloa kuin työväestöllä. Ennen itsenäisyyttä suurimmat kansanryhmät olivat palvelusalan työntekijät ja maatalous- ja rakennusalantyöntekijät. Perustuslaissa on sanottu, että työväki on valtion suojeluksessa. Kuka sen sanoi? Silloiset aateliset ja maan perustajat sen sanoivat. Nyt aateliset ovat osa kansaa ja pelkään pahoin, että moni heistä on vastuuntuntonsa tunnossa tuottamassa luovan alan taiteellista työtä, kuten ennen itsenäistymistä jo, kun maan kulttuuri nostettiin ylös suosta. Olen ehdottanut rahoitustoimialalle, että eläkeyhtiöt perustavat taiteilijoitten rahoitusvakuutuksen perustuloksi taiteilijoille ja vastaavan urheilijoille. Nimeksi näille ehdotan TAVARA ja URRAVA. Tämä sopii hyvin nykyiseen toimivaan rahoitusmalliin ja vähentää nykyistä häpeällistä tilannetta taiteilijoitten ja urheilijoitten yksityistalouden suhteen. Erilaiset tuki- ja muut rahat voi osoittaa näille rahoituslaitoksille, jotka voivat tulottaa kuukausitulon em. henkilöille, kun he hakevat ko. rahoitusta. Apurahoissa, jotka toivon edelleen jäävän, on se onneton puoli, että sellainen voidaan hylätä ilman rehellistä perustelua, kun on kertonut oivalliset ideansa jo muille. Orjuus alas tältäkin kansanryhmältä, vaikka kyseessä on vähemmistö. 1.3.2024 Tarja Kaltiomaa

    Vastaa
  3. On tosiaan helppo sanoa, että taitelija, kirjailija, tanssija, mene töihin tai myy taidettasi markkinaehtoisesti. Tämä onnistuu ehkä maissa, kuten Japani, missä on asukkaita 126 miljoonaa ja kansa lukee ja ostaa kirjoja paljon, joten kapeankin sektorin kiinnostuksella saa helposti myytyä kymmeniätuhansia kirjoja. Samasta syystä suomalaiset metallibändit myyvät Japanissa: kun on se kapea 0,1%n kiinnostunut porukka, se tuo jo tuhansia myytyjä albumeita ja keikkalippuja. 5,5 miljoonan asukkaan markkinoilla tämä on paljon vaikeampaa.

    Vastaa
  4. Hei. Kiitos tästä kirjoituksesta. Asia on tärkeä käsiteltäväksi ja siksi jaan puheenvuoroasi mahdollisimman laajalle.
    Kirjoitin kommentinkin mutta kun kissani aiheutti keskeytyksen se hävisi. Kirjoitan ehkä sen uudestaan kunhan teen harmitukseltani jotain muuta välillä.
    Ystävällisin terveisin
    Maisa

    Vastaa
  5. Loistavasti kirjoitettu, mutta sisälsi monta kyseenalaista väittämää.

    ”Suomalaiset saavat ilmaista opetusta. Lääkintähenkilökunnan, sotilaiden, poliisien tai viranomaisten palkat maksetaan verovaroista. Niitä eivät maksa näitä palveluja kuluttavat yksityishenkilöt.”

    – Suomalaiset eivät suinkaan saa mitään edellä mainituista ilmaiseksi, vaan jokainen veroja maksava yksityishenkilö osallistuu palveluiden rahoittamiseen, oli niiden kuluttaja tai ei.

    ”On terveellistä muistaa, että maantietkin rakennetaan ja korjataan yhteisin varoin, vaikka työn toteuttaa yksityinen yritys. Asfalttiporukan palkat maksamme yhdessä. Kenellekään ei taida tulla mieleen kehottaa heitä menemään oikeisiin töihin.”

    – Sangen harvalle, jos kenellekään tulee mieleen etteikö maanteiden teko olisi ”oikeaa työtä”, koska teitä tarvitsee jokainen. Taiteen kanssa on niin ja näin.

    ”Taiteilijoiden kohdalla asiaa hämärtää, että taiteen tarpeellisuus ei näy yhtä selvästi kuin maantien tarpeellisuus. Toisekseen taiteellinen työ, luominen, on paitsi työtä, myös intohimo ja kutsumus. Kutsumuksesta lienee tosin usein kysymys myös lääkärin, sairaanhoitajan, poliisin tai opettajan työssä. Asfalttimiehistä en ole varma. Silti opettajia tai poliiseja ei nimitellä yhteiskunnan vapaamatkustajiksi ja muiden niskoilla lorvijoiksi.”

    – Taiteen tarpeellisuus on subjektiivista, eikä taiteentekijöiden työtä voi mitenkään verrata yhteiskunnan perusrakenteita ylläpitäviin töihin. Kutsumus voi olla lähtökohtana ammattiin hakeutumiselle, mutta ei yksikään poliisi, opettaja, sairaanhoitaja tai lääkäri, saati asfalttimies tee työtään intohimosta. Taiteen tekijä kuitenkin haluaa muiden maksavan hänen intohimonsa.

    ”Taide on läsnä arkielämässä tavoilla, joita ei välttämättä huomata. Kun ihminen autoa ajaessaan kuuntelee musiikkia radiosta tai spotifysta, hän nauttii taiteentekijöiden työstä. Auton virtaviivaisen ulkomuodon suunnittelemiseen on tarvittu taiteellista silmää. Tai kun käyttää kirjastoa, kuuntelee äänikirjaa, lukee lapselle iltasatua, pelaa videopeliä tai menee Kuuman keikalle. Katselee televisiosarjaa, käy elokuvissa, teatterissa tai konsertissa, laulaa pikkutunneilla porukalla Juicen Viidettätoista yötä, ihailee muraalia, asettelee kukat design-maljakkoon, ostaa muumimukin, kauniin pussilakanan tai kalenterin, jonka kannessa on Pekka Halosen talvimaisema. Silloin on läsnä taide, käyttötaide tai viihde.”

    – Moni ylläluetellusta taiteesta on kuitenkin tuotettu kaupalliseen tarkoitukseen ja niistä teollinen suunnittelija, – muotoilija, muusikko, näyttelijä saa korvauksen musiikin tuottajalta, auton valmistajalta, kirjan kustantajalta tai kirjastomaksuista, filmiyhtiöltä, teatterilta, lasi- tai keramiikkatehtaalta.

    ”Onko taide välttämätöntä vai turhaa luksusta? Ainakin ilman taidetta elämä olisi ankeampaa. Suomen muotoutuessa valtioksi ja ollessa paljon köyhempi kuin nyt taide nähtiin oleellisen tärkeäksi ja siihen satsattiin rahaa.”

    – Mikä taho ”satsasi rahaa” taiteeseen? Ei viime vuosisadan alussa ollut kuin kourallinen taloudellisesti menestyneitä taiteilijoita, lähinnä kuvataiteilijoita. Aleksis Kivenkin arvo löydettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtälailla nykyään on taiteenkerääjiä, jotka ylläpitävät taiteentekijöitä, kuten myös museotkin ostoillaan.

    ”Kuka tahansa ei voi nimittää itseään lääkäriksi. Se on rikos. Kuka tahansa voi nimittää itseään kirjailijaksi tai runoilijaksi. Se ei ole kiellettyä. Kuitenkaan kuka tahansa kirjoittamisen harrastaja ei ole kirjailija, joka voi saada apurahaa valtiolta tai säätiöltä eli itsekkäästi vinkua toimeentuloa henkensä pitimiksi. ”

    – No, kuka sitten saa nimittää itseään kirjailijaksi ja hakea apurahaa tai ”itsekkäästi vinkua” itselleen toimeentuloa?

    Eli mene oikeisiin töihin tai ole niin hyvä taiteessasi, että elät sillä, tai harrasta intohimoasi ”oikean työn” ohella.

    Vastaa

Jätä kommentti

Lisää
artikkeleita