Kirjallisuushistoria kertoo, kuinka kirjailijat potevat mustaa masennusta kirjan valmistuttua. Se on ikään kuin itsestään selvä seikka.

Ilmiö on tuttu, mutta puhun mieluummin henkisistä maitohapoista kuin masennuksesta. En suoranaisesti masennu, mutta kun kirja on valmis, olemusta ei valtaa helpotus ja ilo siitä, että työ on tehty, vaan järjenvastaisesti on hylätty, ahdistunut, kireä, epätoivoinen ja onneton olo.

Jos osallistuu kovaan liikunnalliseen treeniin tai pinoaa kaksi kuutiota polttopuita, seuraavana päivänä kroppaa särkee. Kun tekee intensiivisesti ja pitkään henkistä työtä ja saa sen valmiiksi, mieltä särkee. Mieli on väsynyt pitkästä ponnistuksesta.

Itselläni maitohappovaihe osuu siihen kohtaan, kun kirja on todellakin valmis ja fyysisen kirjankappaleen saa käteensä. Tekijänkappaleiden saapuminen on minulle ahdistuksen aihe. Minun pitää pakottaa itseni avaamaan laatikko, tuijotan kirjapinoa ja olen niin lohduton, että tekee mieli itkeä, vaikka järki toki sanoo, että nyt on iloitsemisen paikka.

Niin kauan kun kirjaa työstetään, kirjoitetaan versioita, suoritetaan oikolukua, mietitään takakansitekstiä, kantta tai nimeä (kirjan nimi! mikä hirveä klupuriihi – siitä pitää kirjoittaa joskus), se on käsikirjoitus, ei kirja. Käsikirjoitus on työn alla ja tuottaa paitsi vaivaa ja ponnistelua, myös tekemisen iloa. Energia on suuntautunut käsikirjoitukseen, polttopiste on siinä, ja minulla on paitsi syy olemassaolooni, myös jotain odotettavaa tulevaisuudelta: että käsikirjoituksesta tulisi kirja, toivottavasti vieläpä hyvä.

Kun kirja valmistuu, elämästä katoaa kirjoittamisen ponnistelu, taustatyö, hiominen, ajatteleminen, yhteistyö kustannustoimittajan kanssa – kaikki poissa, vips vaan. Elämästä lohkeaa suuri kappale, joka jättää jälkeensä tyhjän kuopan arkipäivään ja onton paikan sydämeen. Mitä minä nyt teen? Kuka minä olen?

Kestää oman aikansa, ennen kuin tyhjyys täyttyy. Sitä ennen pitää sietää, että työn valmiiksi saattaminen ei tuotakaan iloa vaan onhon olon. Väliaikaisesti. Ilo odottaa kulman takana.

Klassinen työstä irrottautumisen ja ahdistuksen hoitamisen menetelmä on ollut viinan kiskominen kaksin käsin. Se on huono konsti, minkä voi nähdä tuloksista. Viina tuottaa alkoholismia eikä henkisen työkyvyn kohennusta. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä. Dostojevski rupesi uhkapelaamaan. Ei ole suositeltava konsti sekään. Pakkomielteisen liikunnan tai seksin seuraukset lienevät vähemmän turmiollisia. Addiktoituminen uusiin kohteisiin voi auttaa työaddiktiosta irtipääsemiseen, mutta kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Ei kannata.

Muulla tavoin on työstä erottava, sillä jonkinlainen avioero on edessä. Kirjailija on ollut kirjoittamisprojektinsa kanssa naimisissa ehkä useitakin vuosia. Projekti on antanut aikataulun, motivaation ja päämäärän. Nyt niitä ei enää ole.

Projektityöskentelyn viimeiset vaiheet ovat työn valmiiksi saattaminen, itsensä kiittäminen, työstä irti päästäminen ja uuteen latautuminen. Itsensä kiittäminen on oleellinen asia. Se asettaa työlle pisteen ja auttaa mieltä irrottautumaan, jotta se pystyisi suuntautumaan uuteen. Monet kirjailijat järjestävät nykyään itse julkistamistilaisuuksia, kun kustantamot ovat perinteestä luopuneet. Julkkarit ovat näkyvä, konkreettinen merkkipaalu. Niissä kirjailija julistaa työnsä valmiiksi, kiittää itseään ja saa kiitoksia. Ne ovat omalle mielelle merkki siitä, että työ on valmis ja siitä on päästettävä irti. Eilen vietimme kollega Terhi Rannelan Frau-kirjan julkistajaisia ja kohottunut, tyytyväinen olo niistä tuli itsellekin.

Jotkut kollegat juhlistavat tekijänkappaleiden saapumista kuohuviinillä ja kukkasilla. Pienen tai pitemmän matkan kuvittelisin toimivan hyvin irrottautumisessa ja uuteen latautumisessa.

Urheilija hoitaa särkeviä jäseniään kevyellä treenillä tai hieronnalla. Henkisiä maitohappoja voi hoitaa levolla, virikkeillä, uudella ympäristöllä, ihmisten seuralla. Särky paranee, kun malttaa odottaa ja tajuaa, mistä alakulo johtuu.

Useimmiten kirjan ilmestyminen alkaa muutaman viikon kuluttua tuottaa mukavaa, palkitsevaa toimintaa, joka merkkaa uuden jakson alkua. Kutsutaan vierailemaan kirjastoon tai lukupiiriin, kirjamessut merkataan kalenteriin, ehkä jokin lehti haluaa haastattelun, ilmestyy blogikirjoituksia ja toivottavasti lehtikritiikkejäkin. Niiden myötä alkaa toisenlainen, kirjan jälkeinen elämä. Se vie aikaa ja vaivaa, mutta on myös sopiva välitila, jossa voi valmistella mieltänsä seuraavaan projektiin.