Listaan kymmenen kirjaa, jotka ovat tehneet minuun kesällä vaikutuksen. Olen lukenut kesällä mitä sattuu, ja nämä ovat poimintoja touko-elokuun väliseltä ajalta, eivät paremmuus- tai missään muussakaan järjestyksessä.

1. Rosa Liksom: Väylä. Vaikuttava romaani. Melkein lapsen iässä oleva tyttö joutuu ylivoimaisen raskaaseen vastuuseen lehmistä, äidistä, pikkuveljestä ja ties mistä. Tyttö selviytyy tehtävästään mutta aikuiset pettävät. Tarina sijoittuu Lapin sodan aikaan, kun asukkaat joutuvat evakuoitumaan Ruotsin puolelle. Evakuointileirien todellisuus on karua karumpaa. Tyttö kuljettaa karjaa, ja miten Liksom osaakin kuvata lehmän sielunelämää! Vasikkansa menettäneen lehmän tuska oli melkein sietämätöntä lukea. Meänkieli kulkee ihanasti.

2. Terhi Rannela: Yöuinti. Taitavaa, jo novellikokoelman nimessä on neljä vokaalia peräkkäin! Rannela on on aiemmin kirjoittanut sisarkokoelman Yhden promillen jutut, jonka teemana oli alkoholi. Yöuinnisssa käsitellään monenlaista rakkautta, myös hyväksikäyttävää ja väkivaltaista. Rannela tavoittaa käsittämättömän aidosti nuoren ihmisen maailman. Hienoa myös ne monet tavat, joilla satasivuisen kirjan novellit on rakennettu. On chattikeskustelu, haastattelu, minäkerrontaa. Henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa jännittävästi. Hellyin Eetulle, joka yrittää olla seksikäs uros ja käyttää pienen kuukausirahansa vetäviin boksereihin.

3. Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Tämä tarttui kirpparilta ja tietenkin myöhemmin huomasin, että Kuutio on jo kirjahyllyssäni. On vain jäänyt lukematta. Diktonius ilmoittaa, että kirja on puupiirros sanoin. Niinhän se on. Vanhassa painoksessa on vielä herkkuna Ilmari Tapiovaaran puupiirroskuvitus. Episodiromaani. Vaikuttavia ovat kirjailijan omat pohdinnat ja selitykset jokaisen luvun jälkeen. Mikä modernismi! Muoto hämmästyttävä 30-luvun kirjaksi. Epämiellyttävä päähenkilö! Raikasta!

4. Tove Ditlevsen: Lapsuus. Ajatella, että Ditlevsen on syntynyt 1917 ja kirjoitti tämän pienen, mutta painavan kirjan 1967! Tämä on Diktoniuksen tapaan yllättävän moderni ja yllättävää, että se on suomennettu vasta nyt (Katriina Huttunen). Ilmaisuvoimainen ja persoonallinen kirja. Kirjoittaja katsoo elämää tarkkaavaisin silmin ja kuvaa näkemäänsä ainutlaatuisella tavalla: ”lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen. Se oli kulunut ja nukkavieru eikä apeina hetkinä näyttänyt siltä että se kestäisi siihen saakka kun olisin aikuinen”. Palkinnoista ja menestyksestä huolimatta päihdeongelmainen kirjailija teki itsemurhan 1976.

5. Emma Puikkonen: Musta peili. Kirjan päähenkilö on öljy! Reipas ratkaisu. Kenelle tulee mieleen kirjoittaa kaunokirjallisuutta öljystä? Romaanissa kulkee kolmen sukupolven naisen öljyyn liittyvä elämä. Öljykin saa suunvuoron. Hämmästelen kirjailijan taustatyötä, vaikkapa öljynporauslauttojen kuvausta. Vaikuttava romaani, joka oli Runeberg-ehdokkaana. Tunsin viisastuneeni tämän luettuani.

6. Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja. Luin vasta nyt tämän Runeberg-voittajan vuodelta 2016. Upeaa kielenkäyttöä. Aihe on tiedottomassa tilassa saarnaava tyttö ja ilmiön synnyttämä kansanliike, mutta sen alla on kertomus sodanjälkeisestä Suomesta, jossa kaikki ovat sotainvalideja, sodan haavoittamia. Koko yhteiskunta on rammaksi lyöty ja yrittää toipua suuresta menetyksestä. Sydämeenkäypä on länteen joutunut karjalaispoika. Aikansa pakolaisiahan Karjalan evakot olivat.

7. Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja (suomennos pitkään Islannissa asuneen Tapio Koivukarin). Kaunokirjallisuus auttaa ymmärtämään myös historiaa ja politiikkaa. En ollut tajunnut, miten paljon amerikkalaisten läsnäolo ja armeijan Keflavikin tukikohta on leimannut islantilaisten elämää. Romaani on osa sukusaagaa, joka ulottuu 20-luvulta nykyaikaan. Mestarillista kerrontaa: ””Elämä, sanotaan jossain, on valonsäde joka raaputtaa pimeyttä, sitten se on poissa.” Loppu tuntui omituiselta, mutta romaani onkin ensimmäinen osa trilogiaa. 

lopuksi kolme tietokirjaa:

8. Helena Kujala: Tekla. Tekla Hultin on syyttä suotta miesten varjoon jäänyt vuosisadan alun naisasianainen, itsenäisyysnainen, kapinallinen, journalisti, uranuurtaja ja rajojen rikkoja. Hän työskenteli Tilastokeskuksen edeltäjässä! Tekla toimi politiikassa sortovuosien aikana, koki itsenäisyyden saavuttamisen ja sisällissodan. Hän joutui myös näkemään seuraavat sodat, mutta ei ehtinyt nähdä sodanjälkeistä Suomea. Kujalan kirjaa lukee kuin romaania. Minäkerronta kulkee luistavasti ja jännittäviä käänteitä Teklan elämässä riittää.

9. Ilona Tomi (toim.): Voiman lähteillä. Kirjan syntytarina on yhtä mielenkiintoinen kuin kirjakin. Korona-ajan ankeudessa Tomi kokosi naisryhmän, joka ryhtyi avoimesti keskustelemaan elämänsä kriisikohdista ja niistä selviytymisestä, lapsuudesta ja uravalinnoista. Sivutuotteena Tomi tuli kehittäneeksi metodin tutkia elämänkaartaan. Naisten kertomukset elämästään paljastavat, miten tapahtumarikkaita ja hurjia ovat ”tavallisten” ihmisten kohtalot. Suuria päätöksiä, ammatillisia täyskäännöksiä, opiskelua viisikymppisenä. Voimauttava kirja.

10. Tuija Välipakka: Kirjailijan keittiössä. Minulla on oma lusikka sopassa, sillä olen mukana tässä kirjailijoista ja ruuasta kertovassa kirjassa. Se ei ole reseptikirja, vaikka reseptejäkin annetaan. Kirja on hyvin kaunokirjallinen ja sitä lukee kuin novellikokoelmaa. Siinä käsitellään myös syömiseen liittyviä teemoja kuten ruokahävikkiä tai kasvisruokaa, Välipakan johdanto on aivan ihana, vaikkapa keittokirjojen historiaa käsittelevä osuus. Keittokirjassa saatettiin neuvoa, että tapettavasta kanasta on pidettävä kiinni, jottei se juokse köökissä sinne tänne veri roiskuen. Hyödyllinen neuvo epäilemättä. Välipakka mainitsi kirjasta kertoessaan, että joidenkin kirjailijoiden suhde ruokaan on käytännöllinen tai ohut. Se olin minä.