Lukijoiden kohtaamisia on tänä keväänä ollut paljon, sekä uuden romaanin Pyövelin että 2008 ilmestyneen Veriruusujen tiimoilta. Lukijoiden tapaaminen on palkitsevaa. Se on hämmästyttävääkin ja sielua ravitsevaa. Tuntuu ihmeeltä, että kyllä, toden totta, nuo ihmiset ovat lukeneet tarinani, lukiessaan ajatelleet ajatuksia ja tunteneet surua, iloa, jännitystäkin sekä myötätuntoa tai vastenmielisyyttä kuvittelemiani, olemattomia henkilöitä kohtaan.

Kirjoittaminen on intiimiä. Läsnä ovat vain kirjoittaja ja teksti. Tottapuhuen, silloin lukijaa ei edes ajattele, sillä kirjoittaminen on dialogia tarinan kanssa.

Myös lukeminen on intiimiä – harvoinhan romaaneja luetaan ääneen. Siinä hyvin henkilökohtaisessa hetkessä lukija kohtaa tarinan ja sen välityksellä kirjoittajan.

Miten paljon ja mitä lukija itse sijoittaa lukemisen maagiseen tapahtumaan, riippuu hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja elämänkokemuksestaan.

Lukijoiden herkkyys liikuttaa. Miten he lisäävät tarinaan omat mielikuvansa, kokemuksensa ja mielikuvituksensa. Osaavat lukea rivien välit ja ymmärtävät, mitä tarkoittaa ja mistä johtuu, että romaanihenkilö toimii niin kuin toimii, ilman että sitä pitää selittää, niin kuin en selitäkään. Miten löytävät tarinan taakse piilotetun teeman ja ajatuksen. Se on ihme.

Eräässä lukupiirissä – terveisiä vain Satunnaisille (lukupiirit näyttävät olevan erityisesti naisten aluetta) – muuan lukija huomautti:

– Mietipä, miten monessa tuhannessa sängyssä olet ollut.

Tuota en ole tullut ajatelleeksi, vaikka itsekin luen romaaneja sängyssä joka ilta. Mielikuva tuottaa jonkinlaista onnea.