Loukussa sekä alkoholisti että läheinen

Kirjailija Kristiina Harjula on kirjoittanut kertovan tietokirjan alkoholistin läheisistä. Kirjan nimi on Loukussa ja sen kansikuvassa on alassuin käännetty juomalasi. Mieleen tulee lasin alle pyydystetty ampiainen, joka sinkoilee hädissään seinästä toiseen, surraa epätoivoisesti, kopsahtelee lasiin ja satuttaa itsensä, mutta mitään ei mahda eikä pois pääse. Lasi on vahvempi.

Alkoholismista ja alkoholisteista on kirjoitettu paljon, läheisistä ei. Alkoholistin läheinen on näkymätön, ylenkatsottu tai syyllinen. Häneen ei suhtauduta myötätuntoisesti: hän on nalkuttava akka, ymmärtämätön puoliso, huono äiti, läheisriippuvainen joka ei tajua erota, kulissienpystyttäjä.

Harjula kirjoittaa, että perheenjäsenen päihdeongelmasta ei ole oikein sopivaa puhua julkisesti. Saa sanoa, että mieheni tai lapseni on syöpäsairas, mutta ei saa sanoa, että lapseni tai mieheni tai äitini on alkoholisti. “Läheisestä tulee ‘täysinoppinut alkoholistin läheinen’, kun hän on liittänyt toisen ihmisen alkoholiongelman osaksi omaa identiteettiään, kun hän on oppinut vaikenemaan, salailemaan, kulkemaan sivupolkuja ja käyttämään peitenimiä, hymyilemään kun pelottaa, nauramaan kun itkettää, vaihtamaan puheenaihetta, olemaan hiljaa, kun joku kysyy, mitä kuuluu.”

Puolisen miljoonaa suomalaista juo liian paljon. Heistä kymmenesosa uppoaa viinaan ja toinen kymmenesosa on vakavassa vaarassa alkoholisoitua. Alkoholismi säteilee ympäristöönsä, perheeseen ja vaarallisimmin lapsiin. Loukussa on tärkeä kirja ihmisille, jotka grogilasin alla sinkoilevat, mutta se on tärkeä myös muille. Kirjan kertomukset aukaisevat järkyttävän näköalan maisemaan, jossa alkoholistin läheinen tarpoo. Jouduin lukemaan kirjaa lyhyissä pätkissä, koska rivien välistä tihkuva ahdistus, pelko ja huoli tarttuivat minuunkin ja seurasivat uniin asti. Mutta lukukokemus oli tervehdyttävä; kirja antoi oivalluksia ja lisäsi ymmärrystä.

En ole objektiivinen, sillä Kristiina on ystäväni ja seurasin sivusta, miten rankka prosessi kirjan kirjoittaminen lukuisine haastatteluineen oli. Alkoholistien vaimot, miehet, lapset ja sisarukset jakoivat kirjailijalle raskaat tarinansa kaunistelematta ja konkreettisesti, jopa hämmästyttävän avoimesti – ehkä siksi, että heidän näkökulmastaan ei ole kukaan ollut aiemmin kiinnostunut. Kirja on suuri rohkeuden osoitus heiltä ja kirjailijalta.

Loukussa on jaoteltu lukuihin niiden etappien mukaan, joita pitkin alkoholistin läheisen matka, “suhdeura”, etenee. Aluksi on se kauhea hetki, jolloin läheinen tunnistaa ja tunnustaa alkoholismin läsnäolon. Seuraavaksi taloksi asettuu pysyvä huoli ja alkoholismin kanssa elämisestä tulee uusi normaali. Luottamus katoaa alkoholistin valheisiin ja vastuuttomuuteen. Lopulta jäävät kaksi kysymystä vaille vastausta: “Miksi se ei lähde?” “Miksi se ei lopeta?”

Läheisestä tulee vähä vähältä organisaattori, joka kantaa kaiken vastuun ja yrittää tasapainottaa perheen ilmapiiriä. Alkoholisti ulkoistaa kontrollin hänelle. Läheistä moititaan, että hän mahdollistaa alkoholistin juomisen huolehtimalla, korjaamalla jäljet ja pysymällä rinnalla. “Kun läheinen silottelee alkoholistin oloa, hänestä tulee huomaamattaan mahdollistaja. Mahdollistaessaan hän suojelee tiedostamattaan myös itseään. Hän häärää ja järjestelee, rähisee, tekee kaikkea muuta paitsi ottaa läheisensä alkoholinkäytön puheeksi ilman moralisointia, ilman syytöksiä, ilman sarvia ja hampaita.”

Kirjailija ymmärtää mahdollistamista: puheeksi ottaminen on vaikeaa, erityisesti suomalaisessa kulttuurissa. Suhteessa on myös rakkautta, ja jossain alkoholismin alla on ihminen, johon aikanaan rakastuin. Eikä reppanaa voi jättää, sehän tuhoutuisi. Suhde alkoholisoituvaan lapseen lienee vieläkin vaikeampi; miten oman lapsen voisi hylätä, vaikka tämä olisikin päihdeongelmainen?

Humalatila myös suojelee alkoholistia. Vaikka ryyppäämisen seuraukset olisivat rajut, alkoholisti unohtaa ne noin viikossa, koska on ollut kännissä. Läheinen on katsellut ja kuunnellut juopottelemista selvin päin; hän muistaa.

Kristiina Harjula havaitsi itsekin olevansa osa alkoholismin ketjua. Isoisä oli tunnettu juoppo, oma isä alkoholisoitui ja Harjulasta tuli alkoholistin puoliso. Kirjailijan kokemus ja pitkä osallistuminen vertaistukiryhmän toimintaan ovat se pohja, jolta tällaisen kirjan kirjoittaminen ylipäänsä mahdollistui.

Miksi Jeppe juo, kysyttiin Työväenteatterin syksyn näytelmässä.

A-klinikkasäätiön ylilääkäri Kaarlo Simojoki vastaa tavalla, joka ainakin minulle on uusi ja silmiä avaava: “Alkoholi on sikäli hankala päihde, että sillä ei ole opioiden tai kannabiksen tapaan omaa reseptoria aivoissa, vaan se leviää koko hermostoon. Kun altistus on toistuva, aivot alkavat tottuakseen muodostaa omia suojautumismekanismejaan, ja tästä tilasta tulee elimistölle normaali. Tilan, jossa alkoholia ei ole, hermojärjestelmä tulkitsee epänormaaliksi ja saa aikaan sietämättömät vieroitusoireet.”

Ja miksi Jeppe ei vain lopeta? Koska aivotoiminnassa on tapahtunut muutoksia, jotka tekevät lopettamisen vaikeaksi, joskus melkein mahdottomaksi.

2 kommenttia artikkeliin ”Loukussa sekä alkoholisti että läheinen”

  1. Luin eilen uudesta kirjastasi mm. eri versioista. Olen onnellisessa tilanteessa – kaikki on kattilassa, mutta rakenne on kuin sammakonkutua. Hanke alkoi 2017, vie ehkä 2 vuotta vielä. Olen myös laatinut ohjelman, joka estää uupumisen. yst. Elina

    Vastaa
    • Vastatoimet uupumiselle, tosi hyvä! Minulla on myös tapana tehdä listoja ja ohjelmia, auttaa kun asioita saa näkyvään muotoon, edes kirjaimiksi. Rakenteenkin suhteen piirtelen aina karttoja ja kuvioita. Toivotan myötätuulta kirjalle!

      Vastaa

Jätä kommentti