Linnareissu

Linnareissu

Kutsu itsenäisyyspäivän juhliin ilahdutti ympärysihmisiä enemmän kuin minua. Jo postinkantaja innostui: ”Sait oikein tasavallan presidentiltä kirjeen!” Kutsu ei ollut tullut mieleenikään, joten olin henkisesti valmistautumaton ja ensimmäinen ajatus oli: ”Voi kun ei olisi tullut tuota kirjettä.” Sitten ahdistuin. Ahdistuin lisää ja olin sitä mieltä, etten lähde.

Ahdistukseni syy oli juhlien puku- ja ulkonäkökeskeisyys. Lehdet kirjoittavat puvuista ja ”linnan kuningattarista”, mainitsevat vahingoniloisesti tyylimokat ja etikettimokat. Epäjulkkikselle ajatus julkisesta esiintymisestä, itsensä näyttelemisestä, on kauhea. Toisaalta kutsu on kunnia ja arvostuksen osoitus kirjallisuudelle. Annoin itselleni viikon aikaa päättää. Viikon kuluttua päätin kokea kerran elämässä tämänkin. Kuten ystäväni kirjailija Kristiina Harjula rohkaisi: et ole siellä ainoa, joka on paniikissa, kaikki tavikset ovat. (Tosin olen toimittajana ollut kerran linnan juhlissa, kauan sitten Mauno Koiviston aikana.)

Vaatekysymys.

Kutsu tuli kolme viikkoa ennen juhlia ja viikot olivat tietenkin täynnä työtä. Vaatekysymys ratkesi helposti. Pari vuotta sitten ostin Lempäälän kangaskaupan alesta (mainio kauppa) pätkän kaunista kangasta ja kun sitä oli liian vähän, toista kangasta lisukkeeksi. Niistä taitava ompelija Hilkka Marttila (Rantaperkiöstä, melkein naapurista) disainasi jakun ja kun kangasta jäi, hän vetäisi vielä housuhameenkin. Niistä tuli melkein liian hienot eikä minulla ole oikein ollut vaatteille käyttöä. Nyt oli. Aloitin myös matalakantaisten kenkien venyttämisen, että niillä jaksaisi kävellä ja seistä koko pitkän illan.

Linnassa näkyi paljaita olkapäitä, kultaa ja kuparia sekä pintaa nuolevia merenneitopukuja laahuksineen. Paljon hopeakirjailtuja ohuita kankaita. Mutta tutut kertoivat näin: ”Tämä on isoäitini mekko.” ”Vintagea. Ostin käytettyjen vaatteiden kaupasta.” ”Vuokrasin.” ”Kangas oli valmiina, tuttu ompelija teki puvun.” ”Suunnittelija ehdotti minulle omaa vaatettaan, kun olemme samankokoiset.” Jokainen huomautti, ettei ole mitään järkeä satsata isoja rahoja vaatteeseen, jota käytetään kerran. Me suomalaiset olemme pragmaattisia.

Nya Ålandin päätoimittajalla Anna Björkroosilla oli sanomalehden paloista taidokkaasti taiteltu hame. Tuntemattomaksi jääneellä naisella (blogin lukijat paljastivat hänet kirjailija Marjo Niemeksi) oli olkapääkoristeena lenkki rispaantunutta, solmuista nailonköyttä, josta kukki punaisia kukkia. Arvelin sen kannanotoksi merten muoviongelmasta, mutta varma en ole.

Jännityskysymys

Minua ahdisti juhliin asti. Joka aamu herätessäni ajattelin kauhuissani:  ”Se on jo ensi viikolla.” ”Se on kolmen päivän kuluttua.” ”Se on huomenna. Miten pääsisin kiemurtelemaan irti?”

Jännitys alkoi laueta kättelyjonossa, sen verran karjanajoa muistuttavaa hommaa jonoon järjestyminen ja jonottaminen oli ja nopeasti meni. Muutenkin Linnan juhlat olivat aika kotoisat ja leppoisat, pönötystä on vain kättelyvaihe.

Tungos oli järjetön. Kaikki huoneet olivat täpötäynnä ihmisiä. Poliitikkojen kasvot olivat tietysti tuttuja (jostain syystä ay-johtajat Sture Fjäder ja Antti Palola pomppasivat tuon tuostakin eteeni), mutta tuttavia oli vähän.

Henkilökunta oli ystävällistä! Toivottivat tervetulleeksi, sinuttelivat, mikä tuntui mukavalta. Entisenmallisiin armeijan harmaisiin pukeutuneet nuoret miehet kiidättivät vesikannuja tarjoiluhenkilökunnalle, alan opiskelijat plokkasivat astioita.

Kutsujen konkarikävijät osasivat kertoa, että kunhan kamerat lähtevät kello 22, tungos helpottuu. Silloin poistuvat parempiin bileisiin kaikki ne, joille on tärkeätä saada kasvonsa julkisuuteen. Näin myös kävi.

Tarjoilukysymys

Tarjoilu oli kotimaista ja hyvää. Aluksi oli tarjolla kolmenlaisia täytettyjä pikkuruisia leipiä ja rieskoja. Niitä sai natustella odotellessaan, että alakerran tilat avautuvat, kun Kauppatorin puolelta saapuvat diplomaatitkin on kätelty. Odottaminen kesti kauan. Ahdasta ja kuumaa oli.

Pitopöytäsalissa oli vielä ahtaampaa, sitten kun ovet avautuivat. Ja erinomaisen vaikeata taiteilla tungoksessa kahvikuppinsa ja lautasensa kanssa, vielä vaikeampaa löytää laskutilaa kupille.

Voileipäkakku oli hyvää, välissä ainakin suolalahnaa. Lihaisaa voileipäkakkuakin oli. Ja kaikenlaisia pieniä nykerrettyjä palasia, joista en oikein tiennyt, mitä niissä oli. Fenkolileipää ainakin, savuhaukea, punajuurta. Kahden sokeripalan kokoisia suupaloja. Makealla puolella oli aivan ihanaa mustikkakakkua ja Ellen Svinhufvudin (jota virheellisesti nimitin Ester Ståhlbergin nimikoksi) kakkua, jota en kokeillut. Varmaan oli hyvää sekin. Lisäksi taas sormenpään kokoisia pikkuherkkuja. Linnan kuuluisa booli oli sitruunaisen raikasta, mutta potkua oli kyllä. Saattaisi olla petollista.

Tuttuja

Tuttujakin tapasin. Heti helpotti, kun löysin kirjoittajakumppanini teatterinjohtaja Heini Tolan tyylikkäässä mustassa sifonkihaalarissa. Hänen kanssaan sitten liikuinkin pitkään. Etsimme Pirkko Lahtea, jota emme löytäneet, mutta löysimme Erkki Tuomiojan, joka oli juuri antanut Heinille ja Avoimille Oville oikeudet isoäitinsä Hella Wuolijoen teksteihin. Heini tekee Hetasta ja Loviisasta kevääksi näytelmän.

Tavatttu kirjailijoita: Kristiina Wallin ja Jyrki Vainonen, Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Niina Repo ja teatterinjohtajapuolisonsa Mikko Kouki, punaisiin pukeutunut Sirpa Kähkönen pro Finlandia –mitaleineen (herrahenkilöillä muuten oli kilokaupalla mitalirautaa rintapielessään, naisilla vähemmän). Nähty kaukaa: Jukka Itkonen, Juha Hurme ja Tomi Kontio.Tungos esti lähemmän tuttavallisuuden. Tavattu teatteriväkeä: Sirkku Peltola ja Heikki Salo, Sulevi Peltola (Sirkun veli), Marjo Kuusela ja Matti Onnismaa. Nähty Eero Milonoff, Jasper Pääkkönen ja elokuvaohjaaja J.P. Siili.

Bileet noin ylipäänsä

Mukavat. Ei olisi tarvinnut ahdistua ja jännittää, ei ainakaan koetussa määrin.

Väen harventuessa lähdin kohti hotellia. Tai kuvittelin lähteväni. Valehtelematta ainakin puoli tuntia vaelsin linnassa yrittäen etsiä ulospääsyä. Joka puolella on vihreitä kylttejä, jotka osoittavat uloskäyntiä, mutta katin kontit, ei siellä mitään uloskäyntiä ollut.

Kun vihdoin viimein pääsin garderobiin, se olikin diplomaattien ja minut neuvottiin Mariankadun vaatesäilytykseen: ”Kerros ylöspäin, parin salin läpi oikealle ja siitä portaita alas.” Ja pah. Pyörin ympyrää kuin eksynyt ainakin ja aina pöllähdin takaisin tanssisaliin. Kävelin kilometrikaupalla linnan saleja ja aloin menettää toivoni. Sitten korvani sieppasivat sanan ”Mariankatu” erään pyörätuoliporukan keskustelusta. Liimauduin seurueeseen ja sen vanavedessä pääsin hissille ja sen kautta, kiitos ja ylistys, oikeaan vaatesäilytykseen ja ulos.

Yllätyksekseni kello oli vähän vaille 12. Olin kuvitellut, että vähän yli kymmenen.

Illan ihanin vaihe: potkaista kengät jalasta, kiskoa kourallinen pinnejä tukasta ja pestä pakkeli naamasta.

 

 

26 kommenttia artikkeliin ”Linnareissu”

  1. Mielenkiintoinen juttu juhlista, kiitos! Näin kotisohvaltani sinut kättelyjonossa ja jaksoin toivoa koko illan, että Ylen toimittaja olisi jututtanut sinua. Nuo ajatukset laittautumisen tuskallisuudesta tuntuvat niin tutuilta. Hyvää joulun aikaa!

  2. Hei, sinä siis olet “Pala palalta pois” kirjan takana. Iso kiitos, en muuta osaa sanoa! Siitä on jo vuosia kun isäni sairastui, ja löysin ja luin kirjasi! Väheksymättä muita aiheesta kirjoittajia, niin tämä kirja itselleni vaikuttavin minkä olen lukenut. Muistan enää muutamia yksityiskohtia kirjasta, mutta sen tunteen muistan kun nimenomaan löysin kirjan, niin arvokas sen sisältö oli silloin ja on edelleen, koska uskon sen muuttaneen ja laajentaneen ajatteluani, ainakin se helpotti eloani ja oloani. Päätinkin että tämän kirjan annan jos joku kaverini/tuttavani läheinen sairastuu tähän käsittämättömään sairauteen. Haluan antaa saman mahdollisuuden lukea ja kokea tämä kirja. Olet niin hyvin sanoittanut kokemuksen, jonka allekirjoitan itse myös täysin. Ps. Tämä kiitos väärässä paikassa kun linnanjuhlien jutun kommenteissa, enkä pahastu vaikka poistat tai siirrät oikeaan ruotuun, olen vaan niin innoissani löytäessäni sinut kirjan takaa.

    • Viestisi on ihan oikeassa paikassa. Kiitos siitä, liikutuin. Aikanaan kirjoitin tuon Alzheimer-kirjan, koska minusta tuntui, että se on velvollisuuteni. Olin joutunut siihen kauheaan tilanteeseen ja näin ympärilläni paljon kohtalotovereita. Yritin kirjoittaa niin rehellisesti kuin pystyin, eikä siitä mikään hyvän mielen kirja tullut. Ajattelen kuitenkin, että totuus auttaa, vaikka se olisi julmakin. Hyssyttely ja poisselittäminen ei auta omaista yhtään.

  3. Hei, Anneli, Sinä jos joku olet paikkasi juhliin ansainnut! Loistavat teokset sadan vuoden takaisista tapahtumista ovat olleet pitkin vuotta esillä.
    Tekstisi blogissa on niin tutuntuntuista, nautittavan suorapuheista; kuulen melkein äänesi siinä.
    Vaikka et pidä pukunäyttelystä, olit tosi edustava asussasi. Marssin heti perjantaina kauppaan ja ostin suunnitellun mustan mekon sijaan samansävyinen sinisen!

  4. Linnaan eksynyt , Anneli Kannon linnan (saleissa , käytävillä ja kerroksissa ) juoksut.(ei sentään Kujanjuoksut vaan ulosmenoteiden etsinnät ) Hmm. Kiva jutun , novellin aihe.

  5. Kiitos serkku hyvästä selostuksesta.Ihan inhimilliseltä vaikutti.Olen aina luullut juhlia hyvin elitistisiksi ja tunnelmaltaan kireiksi, kun pitää poseerata kameroille.Onneksi mielikuvani oli väärä. Treffasitko uudelleen pressaparia? Olisit tosiaankin ansainnut kutsun jo aiemmin.!

    • Heipä hei, Pohjanmaan serkku. Julkimoita näkyi, mutta muuten meno oli varsin kotoista. Tiivistä ja lämmintä todellakin. Presidenttiparia en sen koommin nähnyt, olivat kyllä veteraanien kanssa kahvilla, mutta se tupa oli aivan täysi. Sekin. Eikä yksikään kamera ollut minusta kiinnostunut. Onneksi.

  6. Eikö linnaan saataisi kunnon ilmastointia, ettei tarvitsi valittaa joka vuosi tukalaa kuumuutta? (Jopa pienen kunnan kaupoissa on sellainen ilmastointi että pahimmillakin kesähelteillä siellä on mukavan vilpoista.)

  7. Teija
    Tunnistan jutustelustasi yhteiset geenimme !! Olen siis Hietalan Sylvin tytär. Yritin tutkailla, että olisin huomannut sinut kättelyjonossa, mutta olit ilmeisesti kuin rasvattu salama liikkeissäsi. Kiitos juhlaselvityksestä. Oli kiva lukea. Kauhea tilanne, kun ei pääse rakennuksesta ulos. Onneksi selviydyit.

  8. Kiitos, Anneli!
    Oli mielenkiintoista kuulla, millaista siellä oikeasti on. Noista ulkonäköpaineista olen samaa mieltä. Saahan kauniita vaatteita ihailla, mutta ei se saisi olla illan tarkoitus. Olin aivan tyrmistynyt vaattesiin kohdistuvasta yleisöäänestyksestä! Aivan kuin se olisi päivän tärkein asia!

  9. Juuri tuo puku- ja ulkonäkökeskeisyyden kohkaaminen muakin äklöttää. Pohjanmaan radio ei muusta puhunut kuin puvuista ja kampauksista itsenäisyysaamun lähetyksessä, joten oli pakko vääntää toiselle kanavalle. Mutta ihan varma nakki, että juuri muotinäytösnäkökulman ansiosta ohjelma kerää yli puolet kansasta itsenäisyysiltana töllön ääreen. Mikä muu ruokkisi uteliaisuutta. Käynnissä oli oikein puhelinäänestys katsojille, että kenen puku paras.
    Hienointa ohjelmassa omasta mielestäni, että veteraanit nykyisin huomataan ja että “kuningasparimme” käy heitä tervehtimässä.
    Hienoa, että rohkaistuit ja osallistuit juhliin tyylikkäässä jakussasi. Kiitos tästä tekstistäsi, se antoi huomattavasti paremman kuvan juhlatunnelmasta kuin töllötin. Hauska tieto, ettei Ellen ollut presidentin rouvista se ainoa jauhopeukalo.

    • Pukujen ensisijaisuus tökkii senkin vuoksi, että vieraat on kutsuttu juhliin sen vuoksi, että he ovat vuoden aikana tehneet jotain mainittavaa. Osa tietysti saa kutsun heti asemansa perusteella, mutta siellä on keksintöjen tekijöitä, tutkijoita, urheilussa menestyneitä, firmojen vetäjiä ja monen sortin taiteilijoita, jotka ovat itsenään kiinnostavampia kuin se klänninki. Sitä paitsi usein se mekko on seuralaisen eli naisen yllä, miehien juhlavaatekuosi kun on hyvin yksiselitteinen.
      Olin väärässä kakun suhteen. Kyllä se oli Ellen Svinhufvudin eikä Ester Ståhlbergin. Sekoitin.

  10. Valloittava selostus hienosta kokemuksesta. Sun jakussa on upea kaulus ja kehtaat olla punoittamatta kuvissa! Kirjoita novelli Linnaan eksynyt!

Jätä kommentti