Kutsu itsenäisyyspäivän juhliin ilahdutti ympärysihmisiä enemmän kuin minua. Jo postinkantaja innostui: ”Sait oikein tasavallan presidentiltä kirjeen!” Kutsu ei ollut tullut mieleenikään, joten olin henkisesti valmistautumaton ja ensimmäinen ajatus oli: ”Voi kun ei olisi tullut tuota kirjettä.” Sitten ahdistuin. Ahdistuin lisää ja olin sitä mieltä, etten lähde.

Ahdistukseni syy oli juhlien puku- ja ulkonäkökeskeisyys. Lehdet kirjoittavat puvuista ja ”linnan kuningattarista”, mainitsevat vahingoniloisesti tyylimokat ja etikettimokat. Epäjulkkikselle ajatus julkisesta esiintymisestä, itsensä näyttelemisestä, on kauhea. Toisaalta kutsu on kunnia ja arvostuksen osoitus kirjallisuudelle. Annoin itselleni viikon aikaa päättää. Viikon kuluttua päätin kokea kerran elämässä tämänkin. Kuten ystäväni kirjailija Kristiina Harjula rohkaisi: et ole siellä ainoa, joka on paniikissa, kaikki tavikset ovat. (Tosin olen toimittajana ollut kerran linnan juhlissa, kauan sitten Mauno Koiviston aikana.)

Vaatekysymys.

Kutsu tuli kolme viikkoa ennen juhlia ja viikot olivat tietenkin täynnä työtä. Vaatekysymys ratkesi helposti. Pari vuotta sitten ostin Lempäälän kangaskaupan alesta (mainio kauppa) pätkän kaunista kangasta ja kun sitä oli liian vähän, toista kangasta lisukkeeksi. Niistä taitava ompelija Hilkka Marttila (Rantaperkiöstä, melkein naapurista) disainasi jakun ja kun kangasta jäi, hän vetäisi vielä housuhameenkin. Niistä tuli melkein liian hienot eikä minulla ole oikein ollut vaatteille käyttöä. Nyt oli. Aloitin myös matalakantaisten kenkien venyttämisen, että niillä jaksaisi kävellä ja seistä koko pitkän illan.

Linnassa näkyi paljaita olkapäitä, kultaa ja kuparia sekä pintaa nuolevia merenneitopukuja laahuksineen. Paljon hopeakirjailtuja ohuita kankaita. Mutta tutut kertoivat näin: ”Tämä on isoäitini mekko.” ”Vintagea. Ostin käytettyjen vaatteiden kaupasta.” ”Vuokrasin.” ”Kangas oli valmiina, tuttu ompelija teki puvun.” ”Suunnittelija ehdotti minulle omaa vaatettaan, kun olemme samankokoiset.” Jokainen huomautti, ettei ole mitään järkeä satsata isoja rahoja vaatteeseen, jota käytetään kerran. Me suomalaiset olemme pragmaattisia.

Nya Ålandin päätoimittajalla Anna Björkroosilla oli sanomalehden paloista taidokkaasti taiteltu hame. Tuntemattomaksi jääneellä naisella (blogin lukijat paljastivat hänet kirjailija Marjo Niemeksi) oli olkapääkoristeena lenkki rispaantunutta, solmuista nailonköyttä, josta kukki punaisia kukkia. Arvelin sen kannanotoksi merten muoviongelmasta, mutta varma en ole.

Jännityskysymys

Minua ahdisti juhliin asti. Joka aamu herätessäni ajattelin kauhuissani:  ”Se on jo ensi viikolla.” ”Se on kolmen päivän kuluttua.” ”Se on huomenna. Miten pääsisin kiemurtelemaan irti?”

Jännitys alkoi laueta kättelyjonossa, sen verran karjanajoa muistuttavaa hommaa jonoon järjestyminen ja jonottaminen oli ja nopeasti meni. Muutenkin Linnan juhlat olivat aika kotoisat ja leppoisat, pönötystä on vain kättelyvaihe.

Tungos oli järjetön. Kaikki huoneet olivat täpötäynnä ihmisiä. Poliitikkojen kasvot olivat tietysti tuttuja (jostain syystä ay-johtajat Sture Fjäder ja Antti Palola pomppasivat tuon tuostakin eteeni), mutta tuttavia oli vähän.

Henkilökunta oli ystävällistä! Toivottivat tervetulleeksi, sinuttelivat, mikä tuntui mukavalta. Entisenmallisiin armeijan harmaisiin pukeutuneet nuoret miehet kiidättivät vesikannuja tarjoiluhenkilökunnalle, alan opiskelijat plokkasivat astioita.

Kutsujen konkarikävijät osasivat kertoa, että kunhan kamerat lähtevät kello 22, tungos helpottuu. Silloin poistuvat parempiin bileisiin kaikki ne, joille on tärkeätä saada kasvonsa julkisuuteen. Näin myös kävi.

Tarjoilukysymys

Tarjoilu oli kotimaista ja hyvää. Aluksi oli tarjolla kolmenlaisia täytettyjä pikkuruisia leipiä ja rieskoja. Niitä sai natustella odotellessaan, että alakerran tilat avautuvat, kun Kauppatorin puolelta saapuvat diplomaatitkin on kätelty. Odottaminen kesti kauan. Ahdasta ja kuumaa oli.

Pitopöytäsalissa oli vielä ahtaampaa, sitten kun ovet avautuivat. Ja erinomaisen vaikeata taiteilla tungoksessa kahvikuppinsa ja lautasensa kanssa, vielä vaikeampaa löytää laskutilaa kupille.

Voileipäkakku oli hyvää, välissä ainakin suolalahnaa. Lihaisaa voileipäkakkuakin oli. Ja kaikenlaisia pieniä nykerrettyjä palasia, joista en oikein tiennyt, mitä niissä oli. Fenkolileipää ainakin, savuhaukea, punajuurta. Kahden sokeripalan kokoisia suupaloja. Makealla puolella oli aivan ihanaa mustikkakakkua ja Ellen Svinhufvudin (jota virheellisesti nimitin Ester Ståhlbergin nimikoksi) kakkua, jota en kokeillut. Varmaan oli hyvää sekin. Lisäksi taas sormenpään kokoisia pikkuherkkuja. Linnan kuuluisa booli oli sitruunaisen raikasta, mutta potkua oli kyllä. Saattaisi olla petollista.

Tuttuja

Tuttujakin tapasin. Heti helpotti, kun löysin kirjoittajakumppanini teatterinjohtaja Heini Tolan tyylikkäässä mustassa sifonkihaalarissa. Hänen kanssaan sitten liikuinkin pitkään. Etsimme Pirkko Lahtea, jota emme löytäneet, mutta löysimme Erkki Tuomiojan, joka oli juuri antanut Heinille ja Avoimille Oville oikeudet isoäitinsä Hella Wuolijoen teksteihin. Heini tekee Hetasta ja Loviisasta kevääksi näytelmän.

Tavatttu kirjailijoita: Kristiina Wallin ja Jyrki Vainonen, Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Niina Repo ja teatterinjohtajapuolisonsa Mikko Kouki, punaisiin pukeutunut Sirpa Kähkönen pro Finlandia –mitaleineen (herrahenkilöillä muuten oli kilokaupalla mitalirautaa rintapielessään, naisilla vähemmän). Nähty kaukaa: Jukka Itkonen, Juha Hurme ja Tomi Kontio.Tungos esti lähemmän tuttavallisuuden. Tavattu teatteriväkeä: Sirkku Peltola ja Heikki Salo, Sulevi Peltola (Sirkun veli), Marjo Kuusela ja Matti Onnismaa. Nähty Eero Milonoff, Jasper Pääkkönen ja elokuvaohjaaja J.P. Siili.

Bileet noin ylipäänsä

Mukavat. Ei olisi tarvinnut ahdistua ja jännittää, ei ainakaan koetussa määrin.

Väen harventuessa lähdin kohti hotellia. Tai kuvittelin lähteväni. Valehtelematta ainakin puoli tuntia vaelsin linnassa yrittäen etsiä ulospääsyä. Joka puolella on vihreitä kylttejä, jotka osoittavat uloskäyntiä, mutta katin kontit, ei siellä mitään uloskäyntiä ollut.

Kun vihdoin viimein pääsin garderobiin, se olikin diplomaattien ja minut neuvottiin Mariankadun vaatesäilytykseen: ”Kerros ylöspäin, parin salin läpi oikealle ja siitä portaita alas.” Ja pah. Pyörin ympyrää kuin eksynyt ainakin ja aina pöllähdin takaisin tanssisaliin. Kävelin kilometrikaupalla linnan saleja ja aloin menettää toivoni. Sitten korvani sieppasivat sanan ”Mariankatu” erään pyörätuoliporukan keskustelusta. Liimauduin seurueeseen ja sen vanavedessä pääsin hissille ja sen kautta, kiitos ja ylistys, oikeaan vaatesäilytykseen ja ulos.

Yllätyksekseni kello oli vähän vaille 12. Olin kuvitellut, että vähän yli kymmenen.

Illan ihanin vaihe: potkaista kengät jalasta, kiskoa kourallinen pinnejä tukasta ja pestä pakkeli naamasta.