Linnan konstit

Tänä vuonna joulukuussa sata vuotta täyttävää Väinö Linnaa lähestytään tavallisesti hänen teostensa painokkaan sisällön kautta. Siksi päätin miettiä Linnan tekstien muodollisia, kaunokirjallisia ansioita. Niitä voisi olla lukuisia, mutta pitäydyn viiteen kohtaan, jotka ensimmäiseksi mieleen tulivat. Nämä havaitsin:

  1. Linna on peto rakentamaan jännitettä, suspensea. Tämä näkyy etenkin Tuntemattomassa sotilaassa, joka on kuin trilleri. Tosin emme jännitä sitä, kuka on murhaaja vaan sitä, kuka kuolee seuraavaksi ja säilyykö hengissä hän, josta pidämme eniten. (Ei todennäköisesti säily.)
  2. Linna on loistava kuvaamaan toisistaan erottuvia henkilöitä. Pohjantähden henkilögalleria on laaja, mutta henkilöistä saa heti selkeän mielikuvan. Taitavan dramaturgin tapaan Linna kuvaa keskushenkilöt monipuolisesti, mutta jättää sivuhenkilöt muutaman luonteenomaisen piirteen varaan: remeltävä Kiviojan Vikki, yltiöisänmaallinen opettaja Rautajärvi, lihava Mellola.
  3. Henkilöiden puhetapa on yksilöllistä ja ilmaisee henkilön ajattelua ja tapaa olla maailmassa. Erotamme heti, että nyt puhuu Leppäsen Preeti tai räätäli Halme. Linna käyttää murretta hyvin taitavasti.
  4. Aivan Aristoteleen neuvon mukaisesti Linnankin henkilöiden luonne ja persoona ilmenevät toiminnassa. Heitä ei selitellä (Paitsi hiukan, myönnetään.) Linna kuvaa henkilönsä niin, että lukija saa tarpeeksi mutta ei liian osoittelevia vihjeitä osatakseen päätellä, millainen henkilö on ja miksi. Miksi vaikkapa Koskelan Jussi on niin nuuka? Tietenkin, huutolaislapsi, jonka äiti on kuollut nälkään. Tietenkin Jussi vuosisadan vaihtuessa varoittelee poikaansa kromehtimassa ruokakaapilla, koska syödään sitä tiettävästi uudellakin vuosisadalla.
  5. Linna käyttää paljon ja viiltävästi kaunokirjallista ilmaisukeinoa, josta käytetään nimitystä zoomaus. Siinä liikutaan korkealta matalalle ja toisin päin. Esimerkkinä olkoon kohtaus, jossa isännät Mellola ja Yllö koston keväänä 1918 miettivät, kuka ammutaan. Ihmishengistä on kyse. He miettivät sitä kusella seistessään – siis pudotus arkiseen, melkein groteskiin. Mellolan sahuri saa säästää henkensä, koska isännällä on sahausurakoita. “Ja ampuu hänen sitten jos ma toisen saan.” Puhutaan ihmishengestä, isosta asiasta, josta taas pudotus pieneen: “Mutta jokos toi nyt västäräkki on?” Siitä uudelleen noustaan suurempaan kun pohditaan, pitäisikö Janne Kivivuorikin ampua. Kaikki tämä kymmenellä rivillä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti