Liian nopeasti, liian hitaasti

 

Kuinka kauan kirjan kirjoittaminen kestää?

Filosofinen vastaus: niin kauan kuin se vaatii.

Vakavasti ottaen, kirjoittaminen voi sujua liian nopeasti, mutta se voi myös kestää liian kauan. Hassua kyllä, seuraukset ovat suureksi osaksi samantapaisia tekstin ongelmia.

Liian nopeuden haitat ovat ilmeiset: keskentekoisia ajatuksia, pinnallisia henkilökuvia, ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, toistoa, kuluneita kielikuvia ja latteaa yleiskieltä, joka muistuttaa puhekieltä silloinkin kuin ei pitäisi. Nopeuden näkee ensimmäiseksi juuri kielestä: ja-konjuktion aloittamia lauseita, täytesanoja (se, tuo, myös, sitten, kyllä), kankea sanajärjestys, epäselviä lauseita, virkkeissä kummallisia alkujuontoja. (“Niin kuin monta kertaa aiemminkin on nähty, tällainen yritys johtaa epäonnistumiseen.” “Mutta on otettava huomioon, että Waltari oli ajatellut jne.” “Voi käydä niin, että fokus katoaa” – ihkaomia kielikukkasiani.)

Liian nopeasti kirjoitettu kieli kulkee kirjoittajan ajatusta pitkin nousematta kaunokirjalliselle tasolle. Tämänkään vuoksi en voi ymmärtää, miten joku saattaa sanella tekstinsä. Tai saattoi – nykypäivänä siihen ei ole kenelläkään varaa, ei ainakaan suomalaisella kirjailijalla.

Dostojevski ja Waltari olivat halutessaan tai pakon edessä nopeita. Nopeuden nurja puoli näkyy silloin tällöin heidän tuotannossaan vaikka ei aina. Ottakaapa esille Waltarin Vieras mies tuli taloon ja laskekaa, kuinka monta kertaa kirjassa mainitaan “tuo häväisty ruumis”. Waltari kirjoitti tekstin romaanikilpailuun ja ilmiselvästi hänellä oli tulinen kiire, joka paljastuu kielessä, vaikka kirjan henkilöasetelma ja juonen idea ovat loistavat ja palkintokin tuli.

Kielen kauneusvirheet ja kömpelyydet pystyy viimeistään kolmosversiossa korjaamaan, mutta henkilöiden ja juonen kohentaminen on vaikeampaa. Kiirehtiminen saattaa johtaa myös juonen syöksähtelyyn – se ei oikein tiedä, mihin on menossa, koska ei sitä tiedä kirjoittajakaan. Teemat jäävät kehittelemättä, uusia teemoja ja henkilöitä poksahtelee tekstiin hallitsemattomasti. Kirjan sulkiessaan lukija miettii pää pyörällä, mistä tässä itse asiassa oli kysymys.

Liiallinen nopeus tarkoittaa liian varhaista liikkeellelähtöä. Kirjoittaja on tarttunut aiheeseensa ennen kuin ajatus on kypsynyt. Nopea kirjoittaminen – eräänlainen tulostaminen – ei haittaa, jos ennen kirjoittamista on tehty riittävästi ajattelutyötä.

Waltarin sanotaan kirjoittaneen Sinuhen kolmessa kuukaudessa. Päiväurakka oli vaativa mutta ei mahdoton: noin 800 sivua 120 päivässä tarkoittaa 6 – 7 liuskaa päivässä (oletan että Waltari ei noudattanut viisipäiväistä työviikkoa) ja jos kuukausia olikin neljä, urakaksi riitti 5 liuskaa päivässä eli mittayksikkö bagge. Tahti oli mahdollinen, koska Waltari oli ajatellut aihettaan parikymmentä vuotta. Sinuhe ilmestyi vuonna 1945, mutta Howard Carter löysi (lordi Carnarvonin rahoilla) Tutankhamonin haudan jo 1922, mikä aiheutti egyptiläisvillityksen ympäri Eurooppaa. Suomessa Tulenkantajat olivat egyptiläisyyden lumoissa, ja Waltarikin osallistui Olavi Paavolaisen juhliin, joissa pukeuduttiin teeman mukaan kylpytakkeihin, pyyheliinat päässä leikittiin egyptiläisiä ja ihasteltiin hieroglyfikuvioisia karamelleja. Sinuhe aivan ilmeisesti kiusasi Waltaria siitä asti, ennen kuin purskahti tarinaksi. Ajattelu pitkä, kirjoittaminen lyhyt.

Voi kuulostaa kerettiläiseltä, mutta liiallinen hitauskin on haitta.

Monet kirjailijat kirjoittavat hienoja teoksia äärimmäisen hitaasti. Robert Musil kirjoitti romaaniaan Mies vailla ominaisuuksia vuodesta 1921 lähtien. Ensimmäinen ja toinen osa julkaistiin 1930 ja 1932, mutta kolmatta osaa kirjailija ei saanut valmiiksi ennen kuolemaansa 1942. 1300 sivua hän silti kirjoitti. Donna Tartt on julkaissut kymmenen vuoden välein. Jumalat juhlivat öisin ja Tikli ovat olleet menestyksiä, Pieni ystävä sen sijaan ei, vaikka kymmenen vuotta hän sitäkin kirjoitti.

Liian hitaasti eli vuosikausia kirjoittaessa voi fokus kadota ja kirjasta tulla epäyhtenäinen. Hitaasti kirjoitetuista romaaneista näkee joskus, että tarina kulkee ensin yhteen suuntaan mutta sinkoutuukin sitten toiselle radalle. Ongelma on siis samankaltainen kuin liian nopeasti kirjoitetuissa kirjoissa, vaikka syy on päinvastainen. Henkilöt eivät pysy kuosissaan, aloitetut teemat haihtuvat. Hiomalla hiottu kieli voi käydä kankeaksi tai tekotaiteelliseksi.

Luulen tämän johtuvan siitä, että pitkän ajan kuluessa kirjoittaja kadottaa tuntuman siihen, mitä alunperin tavoitteli, sillä pitkänpitkän kirjoitusajan on pakko merkitä myös pitkiä kausia, jolloin käsikirjoitus makaa koskemattomana. Toisekseen vuosien kuluessa kirjoittaja muuttuu itsekin sekä kirjoittajana että persoonana. Se tarkoittaa, että käsiala ja ajattelu muuttuu, ja se näkyy kirjoittamisessa.

Romaania kirjoittaessa mielessä on kymmeniä ellei satoja muuttujia eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjoittaa muistiin. Monet ovat liian epämääräisiäkin sanoin ilmaistaviksi. Kirjoittaja on kuin kiinalainen jonglööri, joka pyörittää yhtä aikaa kolmeakymmentä lautasta tikun nenässä eikä yksikään putoa. Sitä ei voi tehdä kovin kauan.

Joskus näkee kirjoittamisen harrastajan juuttuvan romaaniinsa vuosikausiksi, ehkä vuosikymmeniksi. Se on surullista ja tekee mieli neuvoa: armahda itseäsi, siirry seuraavaan. Olet joka tapauksessa oppinut paljon. Jos et ole uusi Tartt, jätä loputon hiominen, tartu uuteen aiheeseen ja siirrä oppimasi siihen. Rakkaan käsikirjoituksen hylkääminen on kovaa, mutta se voi avata uusia polkuja. Liikkuvan kuvan käsikirjoittamisessa on hyväksytty asia, että on kirjoitettava ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja ja hylättävä se, ennen kuin voi kirjoittaa toisen, joka ehkä pääsee tuotantoon asti. Ensimmäistä kirjoittaessaan ihminen vasta opettelee välinettä.

Loputon hiominen on koukuttavaa. Ensimmäinen versio on työläin, mutta kakkosversiossa kirjoittaminen muuttuu nautinnolliseksi. On ihanaa parantaa kieltä, lisätä yksityiskohtia, tarkistaa juonenkulkua ja henkilöitä, kun perustyö on tehty. Tästä nautiskelusta on ymmärrettävä luopua jossain vaiheessa.

Albert Camus´n Rutossa on mainio henkilö, Joseph Grand (nimi on enne), joka parantelee ja hioo tekstiään loputtomasti. Uurastuksensa tuloksena hän on saanut aikaan yhden lauseen: “Eräänä kauniina toukokuisena aamuna ratsasti aistikkaan näköinen nainen Bois de Boulognen kukkivia kujia komealla raudikkotammalla.” Pidemmälle Grand ei ole päässyt eikä pääse, sillä hän pohtii joka ainoaa sanaa loputtomasti. Olisiko nainen kuitenkin enemmän “solakka” kuin “aistikas”? Entä tamma, “muhkea” vai “komea”? Grandin mielestä valinta “mutta” ja “ja” sanojen välillä on helppoa, mutta entä jos on punnittava sanoja “sitten” ja “sen jälkeen”? Vaikeaa! Kaikkein vaikeinta on päättää, käyttääkö jotain sanaa vai jättääkö sen kokonaan pois.

Grandin itselleen asettaman tehtävän grandiositeetin ymmärtää, kun mies selittää tavoitteensa: “Haluan, että kustantaja saatuaan ja luettuaan käsikirjoituksen nousisi seisomaan ja sanoisi työtovereilleen: Hattu päästä, hyvät herrat!”

Ylevä päämäärä. Päämäärä pitää asettaa korkealle, mutta jossain vaiheessa on syytä sanoa itselleen: “Tämä on riittävän hyvä. Seuraavasta kirjasta tulee vielä parempi.”

 

(Camus´n suomennos Juha Mannerkorpi)

Jätä kommentti