Satujen kiehtova kauheus

Tuomiokirkkoseurakunta järjesti kirjallisuusillan, jossa kutsutut kertoivat heihin vaikutuksen tehneestä kirjasta. Esiintymässä olivat presidentti Tarja Halonen, piispa Matti Repo, käsikirjoittaja Heikki Vihinen, sarjakuvataiteilija Riina Tanskanen ja minä. Näyttelijä Matti Ristinen luki otteet valituista teoksista ja illan juonsi Mikael Agricolan hahmossa Niilo Rantala.

Mietin valintaa kauan. Jäljen jättäneitä kirjoja on paljon, monet tietenkin nuoruuden ajalta, jolloin lukukokemuksia ja elämänkokemuksia oli vähemmän ja kirjoilla oli enemmän tilaa tehdä vaikutus. John Steinbeckin Vihan hedelmät, William Goldingin Kärpästen herra, Aino Kallas ja Mika Waltari, Editha Morrisin Hiroshiman kukat.

Valitsin kirjaksi Grimmin sadut. Olisin voinut valita jonkun muunkin lastenkirjan, sillä suurimman vaikutuksen meihin tekevät kirjat, jotka luemme tai jotka meille luetaan, kun olemme lapsia.

Olisin voinut ottaa myös Marjatta Kureniemen Onnimannin, Aale Tynnin Heikin salaisuudet, Tove Janssonin muumit tai Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut.

Meillä oli kotona vanha painos Grimmin saduista. Sensuroimaton. Sen tarinoita ei ollut pehmennelty lapsille sopiviksi. Kuusivuotiaana luin niitä äänen kolmivuotiaalle veljelleni. Hän ei kantanut tästä minulle kaunaa, niin hän ainakin vakuutti, kun aikuisena asiaa kysyin.

Ihmettelin tuolloin itsekin, oliko sadut tosiaan lapsille tarkoitettu, vaikka kirjassa luki ”lasten ja kotisatuja”. Varmuuden vuoksi en kertonut asiaa vanhemmilleni. Äiti olisi ehkä piilottanut kirjan minulta. Sen verran kovaa kamaa sadut olivat.

Kansansadut ovat jopa 4.000 vuotta vanhoja ja samat perusjuonet esiintyvät ympäri maailmaa. Grimmin saduista puskee läpi keskiaikainen maailma, mitä lapsena en voinut tietää. Kuninkaalliset antavat mielivaltaisia määräyksiä, veljet huijaavat veljeä, lapsia pudotetaan kaivoon, neitoja tapetaan, viattomia ajetaan metsään selviytymään, ihmisiä sokaistaan, raajoja lyödään poikki, kannibalismia esiintyy, kidutusmenetelmät ovat monipuolisia. Nälkä ja köyhyys ovat tavallisia ja erityisen paholaismaisia ovat äitipuolet. Kataja-sadussa äitipuoli keittää poikapuolensa miehelleen kaalisopaksi. Paha äitipuoli tapattaa Lumikin, äitipuoli kohtelee Tuhkimoa kuin orjaa.

Luettavaksi valitsin Hannun ja Kertun. Heidän vanhemmistaan toinen on tietysti äitipuoli, koska eihän toki oikea äiti pysty lastaan kaltoin kohtelemaan, senhän me tiedämme ja tiedämme senkin, että saduissa esiintyy äitipuolia, koska lapselle olisi sietämätöntä hyväksyä oman äidin pimeä puoli. Toisaalta muinoin mies saattoi kuluttaa monta puolisoa, koska naiset kuolivat synnytyksiin, joten äitipuolia riitti.

Hannun ja Kertun vanhemmat eksyttävät tarkoituksellisesti lapsensa metsään, jotta nämä kuolisivat sinne. He eivät sentään kykene omin konstein lapsia tappamaan mutta he eivät liioin pysty elättämään heitä. Jonkun pitää ruokapöydästä lähteä, lasten siis. Lapsiraukat päätyvät noidan piparkakkutaloon, jossa noita lihottaa Hannua syödäkseen hänet.

Grimmin satujen kautta tutustuin ihmisen pohjattomaan pahuuteen ja julmuuteen, ehkä liian varhain, ehkä satujen muoto varjeli mieltäni. Tämä oli satua, ei totta. Sillä tavoin lasten tappaminen ja epäoikeudenmukaisuus oli käsitettävissä.

Bruno Bettelheim, Vladimir Propp tai suomalainen Satu Apo ovat tutkineet satuja ja niiden merkitystä. Sadut eivät ole kevyitä eikä niiden merkitys ole vähäinen. Grimmin satujen syvärakenne lienee minuunkin aikanaan iskenyt.