Blogissa on ollut hiljaiseloa kuukauden päivät ja siihen on syynsä: kolmosversio, jonka pari päivää sitten jätin kustannustoimittajalle.

Kun käsikirjoitus muuttuu kakkosversiosta kolmosversioksi, kyse ei ole enää suurista rakenteellisista tai temaattisista muutoksista. Henkilötkin pysyvät jokseenkin itsenään, toivottavasti kirkastuvat ja saavat lisäpiirteitä sekä keksivät puuhata jotain yllättävää.

Kolmosversioon päästään editoimalla. Se on jokseenkin samaa hommaa, jota Timothy Robbins teki elokuvassa Rita Hayworth – avain pakoon (mikä kamala nimi). Hän raaputti lusikalla tunnelin.

Editoiminen on nylpyttämistä, sietämätöntä nysväämistä pikkuseikkojen parissa. Lauseiden hiomista, taistelua tautologiaa vastaan, henkilöiden puhetavan tarkkailua (pysyykö kieli samana, sanooko henkilö “se” vai “hän”, puhuuko pitkiä vai lyhyitä lauseita, kiroileeko ja jos, niin miten, näkyykö asenne ja tunnetila kielessä, jne, jne), lauseiden parantamista, aikamuotojen vartioimista, kappaleiden siirtelemistä.

Koska kirjoitan historiallista romaania, kolmosversioon liittyy vielä luvuttomasti tarkistuksia ja virheiden korjaamisia. Tapahtuiko tämä asia ennen tuota vai toisin päin? Tiedettiinkö täällä, mitä tuolla tapahtui? Käytettiinkö tätä sanaa jo silloin? Oliko tämä laite jo olemassa? Käyttäydyttiinkö tosiaan noin? Onko tapahtuma ylipäänsä mahdollinen? Vuodenajat, oliko kevät aikaisessa vai myöhässä, talvi kova vai leuto?

Käsillä olevassa romaanissa olen tehnyt virheitä, koska en kirjoittaessani tullut ajatelleeksi muistelemisen ja tapahtumisen ajankohtien eroa. Käytän lähdeaineistona mm. muistelmia, mutta nehän onkin muisteltu kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen ja myöhempi aika on muuttanut muistoja. Muistelija tietää paljon asioita ja tapahtumakulkuja, joita hän ei voinut aavistaa lennähdellessään tapahtumien pyörteessä. Näitä virheitä olen nyt korjannut.

Kolmosversiota editoidessa intohimot käsikirjoitusta kohtaan ovat haalenneet ja kylmällä järjellä mennään. Se on hyvä asia: tekstiä pystyy katsomaan kriittisesti ja muokkaamaan sitä ilman suuria tuskan ja menetyksen tunteita. Vallitseva tunnetila on tympäännys. Myös vihan, häpeän, inhon ja turhautuneisuuden kitkeriä tunnejuonteita on havaittavissa. Tekee mieli jättää koko homma sikseen, siksi typerältä koko kertomus tuntuu. On vastenmielistä edes vilkaista paperinivaskaa.

Kolmosversiossa suhde käsikirjoitukseen on kuin loppuaan lähestyvä rakkaussuhde. Itsekin tietää, ettei tämä tästä somene ja loppu on vääjäämättä edessä. Toisessa osapuolessa ei löydy enää mitään rakastamisen tai kunnioittamisen arvoista, vaan hänen tapansa, luonteensa, ulkonäkönsä ja koko olemisensa vain ärsyttävät. Vikoja löytyy kelvottomuuteen asti. Suhteesta haluaisi jo kiivaasti eroon, mutta ei oikein voi. Vielä.

Työmoraalia rapauttaa myös olkapäällä keikkuva pikkupiru, joka kyselee sarkastisesti, miten suuri menetys kirjallisuushistorialle mahtaakaan olla, jos et tuota “romaaniksi” nimittämääsi tekelettä julkaisekaan. Mitenkäs sen edellisen kirjan myynti menikään? Havaitsiko “teoksesi” ilmestymistä minkäänlainen julkisuus?

Itseään voi lohduttaa sanomalla, että luen ja editoin tätä samaa tekstimassaa ehkä kymmenettä kertaa. Osaan sen etu- ja takaperin, se ei todellakaan enää yllätä minua, joten ei ihme, jos puuduttaa. Mutta muista, lukija ei lue romaania kymmentä kertaa. Hän lukee kerran eikä tiedä, mitä siinä tapahtuu.

Monesti mainostamillani, erittäin terapeuttisilla juustokakkukahveilla kollega R:n kanssa valitin raskasta kohtaloani. Kolmosversio, mikä urakka. En jaksa! Ällöttää, väsyttää, tekisi mieli polttaa koko roska. Kollega kallisti päätään. Sinä olet jo kolmosversiossa! Kadehdin! Käsikirjoitus on siis melkein valmis. Minä olen vasta aloittamassa. On kitkaista ja hankalaa. En tiedä, miten aihetta lähestyisin, mistä alkaisin. Minulla on tekstiä vasta muutama sivu. Olisinpa onnellinen, kun käsissäni olisi jo kolmosversio…