Vuodet 2017 ja 2018 olivat supervuosia, koska olen kirjoittanut kaksi sisällissotaan liittyvää romaania. Vuoden 2017 alussa ilmestynyt Lahtarit sai ällistyttävästi huomiota, ja näiden kahden vuoden aikana toteutui paljon esiintymisiä, haastatteluja ja paneelikeskusteluja sekä kolme näytelmää, joissa olin osatekijänä mukana.
Muutakin ihmeellistä vuosiin sisältyi. Sain Anni Swan mitalin. Pääsin Kirjailijaliiton delegaatiossa Pekingiin tapaamaan suomen kielen opiskelijoita ja kuukaudeksi Tokioon taiteilijaresidenssiin. Kuvassa ovat Kioton menestystä tuovat Inarii-ketut.(Ennen kuin moititte kaukolentämisestä ja hiilijalanjäljestä, huomautan, että tätä ennen 2000-luvulla olen käyttänyt lentokonetta viisi kertaa kohteina Bremen, Milano, Lontoo, Hampuri ja Visby.)
Nyt alkoi vuosi 2019, supervuodet ovat takana ja loiva henkinen krapula on havaittavissa.
Ruotsalaiset pitävät suomalaisten pomojen vahvuutena sitä, että nämä aina aavistelevat pahaa, vaikka menisi kuinka hyvin. Suomalaiskansallista traditiota seuraten minäkin epäilen, että kun on tapahtunut paljon hyvää ja ihanaa, seuraavaksi kohtalo kumauttaa kauhealla takaiskulla.
Sieluni silmin näen muistokirjoituksia, joissa todetaan, että vuosina 2017-18 kirjailija K. oli uransa huipulla, mutta sen jälkeen alamäki oli jyrkkä eikä hän pystynyt enää samalle tasolle nousemaan.
Näin ahdistavaa painajaista, jossa minun olisi pitänyt soittaa pianokonsertti Hämeen vanhassa linnassa (en ole koskaan soittanut pianoa), mutta eksyin, kadotin tavarani, myöhästyin eikä kukaan osannut opastaa minua oikeaan paikkaan. Suunnittelin sairastuvani, jotta konsertti peruuntuisi. Tarkemmin ajatellen painajainen kuvaa tilannettani hyvin: jotain pitäisi säveltää ja yleisölle esiintyä, mutta pelkään, että en osaa ja että työvälineet (henkiset) ovat kadonneet. Eikä ole ketään, jolta voisin neuvoja saada. Ja kuinka ollakaan: Hämeen linna liittyy aiheeseen, josta haluaisin romaanin kirjoittaa. En uskalla sanoa ”kirjoitan seuraavaksi” tai edes ”aion kirjoittaa”. Haluaisin (huomatkaa konditionaali), mutta jospa eksyn matkalla. Jospa en enää osaa.
Miltähän mahtaa tuntua kirjailijasta, joka on saanut Finlandian, Runebergin tai muun merkittävän palkinnon? Seuraako suurta palkintoa yhtä suuri epätoivo?
Takavuosina kysyin myötätuulen seurannaisia Tuomas Kyröltä, joka oli silloin Mielensäpahoittaja-sarjansa alkupuolella. Kirjan filmaamisesta oli jo päätös, joskaan ei vielä elokuvaa. Kysyin, eikö ahdista aloittaa seuraavaa kirjaa, kun suosio on suuri ja odotukset korkealla. Tuomas vastasi suunnilleen, että eihän menestys suinkaan ole huono lähtökohta seuraavalle romaanille ja miksi ihmeessä onnistumista pitäisi murehtia.
Varteenotettava näkökulma.
Käsikirjoittaja ja terapeutti Harri Virtasen sivuilta lainaan hänen suomentamansa lohdullisen lainauksen Carl Gustav Jungilta:
”Joka vuosi meille ilmenee itsestämme jotain uutta, mistä emme aikaisemmin tienneet mitään. Ajattelemme aina, ettemme löydä enää mitään uutta, että olemme kehityksemme päätepisteessä. Se ei pidä paikkaansa. Menemme eteenpäin ja huomaamme olevamme sitä ja tätä ja tuota, ja joskus meillä on hämmästyttäviä kokemuksia. Se kertoo siitä, että osa meistä on aina tuntematonta, se on vasta muotoutumassa: Emme ole päätepisteessä, me kasvamme ja muutumme. Se mitä olemme vuoden kuluttua, on jo läsnä, vaikkakin vielä varjossa. Se on kuin elokuvan ruutu. Tulevaisuuden minä ei ole vielä näkyvissä, mutta liikumme kohti sitä, ruutu ruudulta.”
Natalie Goldberg sanoo saman asian näin: ”Kun luulet sanoneesi jo kaiken, oletkin vasta alussa.”
Näistä viisauksista ammennan lääkettä krapulaani.
6 kommenttia artikkeliin ”Krapula supervuosien jälkeen”
Kyllä, ymmärrän tunteen! Esikoisteokseni julkaistiin Suomessa syyskuussa 2017, sillä on jo toinen painos ja kohta sarjalla kolmas osa. Sarjan oikeudet on myyty Saksaan, jonne olen saanut myös kuvakirjan kustannussopimuksen. Ja Suomessa on menossa yksi huippuprojekti, kirjailijavierailukyselyjä tulee ja elämässä on onnistumisen makua. Niinpä olen ajatellut, että nauti nyt, koska kyllä kaikki vielä muuttuu ja joskus muistelen kaiholla näitä aikoja, kun hommat etenivät 😀 Ehkä se on joku suomalaiskansallinen piirre, että aina odottaa pahinta eikä kehtaa olla ylpeä onnistumisistaan?
En usko, että sinulle mitään salamaniskua on tulossa. Sen verran pitkä ura jo takana ja kannuksia takataskussa, että homma jatkuu varmasti oikein hienosti.
Kiitos toivotuksista! On kyllä jännä juttu, että onnistuminen ja menestys myös pelottaa. Onnea sinullekin, esikoiskirjasi on tosiaan menestynyt hämmästyttävän hyvin.
Jos se salamanisku ja tuska ja murhe ja elämän loppuun saakka kestävä alamäki vaikka olisikin tulossa niin sitä suuremmalla syyllä kantsii olla hyvällä mielellä nyt kun vielä voi 😀
Aina myönteisesti, Siiri!
Lahtarit on hieno kirja ja varsin paikallaan, koska punaisen puolen teoista ja kohtaloista on saatavissa paljon enemmän arkistotietoa kuin valkoisen. Perimätiedosta on molemmilla puolilla oltu hiljaa.
Kyröstä sanoisin, että hän, oivallisista synkeistä kirjoituksista huolimatta, on vielä nuori henkilö. Ei ymmärrä, että kyllä se vasama iskee, ennemmin tai myöhemmin.
Kirjailija K. voi ja hänen pitää, on suorastaan velvollisuus, nauttia työnsä hedelmistä ja kaikesta ilosta ja kunniasta, jota se on hänelle tuonut. Jos yhtään lohduttaa, niin eihän se ilo ilmaiseksi ole tullut.
Kiitoskiitos ymmärryksen sanoista. Olen kyllä nauttinutkin ja osannut olla iloinen. Nyt sitten vain huolestuin. Salamaniskua odotellessa. Ja ajatella, jos sitä ei tulekaan!