Koronavuoden inventaario

Vuosi 2020 jää mieleen. Se oli maailmanlaajuisen tautiepidemian vuoksi anno horibilis, kauhea vuosi. Elämä muuttui mutta myös pysyi entisellään.

2019 oli kirjoittamisen vuosi ja sen vuoksi vuonna 2020 tuli julki monta työtä, joita olin valmistellut edellisvuonna.

Niistä suurin oli ohjaaja Lauri Maijalan kanssa yhteistyössä Helsingin Kaupunginteatterille kirjoitettu Punaorvot. Yhteistyö sujui siten, että kirjoitin näytelmää puolitoista vuotta ja Lauri kirjoitti sen päälle oman tekstinsä ohjausnäkemystään palvelemaan. Tämä oli sovittu etukäteen, mutta tarkoitus oli, että ohjaaja kehittää tekstiä työpajassa näyttelijöiden kanssa. Korona muutti tämän suunnitelman niin kuin paljon muutakin. Ensi-ilta voitiin pitää syyskuun alussa, yleisöpaikoista täytettiin puolet ja yleisö käytti maskeja. Se oli kummallinen tilanne. Näytelmä sai hyvän vastaanoton ja kritiikit, mutta marraskuussa teatterit sulkeutuivat uudelleen.

Epävarma oli toisenkin draamaprojektin kohtalo, mutta todellisista rintamakirjeistä koostamani monologi Nuoret sotilaat sai suunnitellusti ensi-iltansa Pentinkulman päivillä. Sen ohjasi Esa-Matti Smolander ja näytteli Akseli Kouki, joka syksyn mittaan esitti monologia myös kouluilla. Esiintymisiä kertyi kolmisenkymmentä, mikä ilahdutti työryhmää. On arvokasta, että nuoret ihmiset saavat kosketuksen itsensä ikäisten rintamasotilaiden koviin kohtaloihin.

Pitkään kestänyt aapisprojekti alkoi tuottaa tuloksia. Tammikuussa lanseerattiin Ystävien Aapinen, jonka työryhmässä olivat lisäkseni Johanna Asplund, Arttu Hartikainen, Matti Ryhänen ja Johanna Tamminen. Kiira Mukan ja Tiia Reijosen kuvituksella oli suuri merkitys kokonaisuuden luomisessa. Myöhemmin ilmestyivät myös Opettajan oppaat ja harjoituskirjat ja syksyllä valmistui kakkosluokkalaisille tarkoitettu Ystävien Lukukirja, joka julkistetaan vuoden 2021 alussa.

On ihmeellistä, että kirjoittamieni tarinoiden kautta saan yhteyden ihmisiin, joiden ikä on kymmenesosa omastani ja jotka elävät vielä kauan sen jälkeen kun minua ei enää ole.

Sattumalta viime vuonna ilmestyi kerrassaan kolme helppolukuista kirjaa. Ystävien Aapiseen liittyy tavutettu Aamos ja jälkien arvoitus ja Kariston Kirjakärpänen-sarjassa ilmestyivät Häntähoiva ja Pätkä sekä Häntähoiva ja kavala Kisu. Kaikki kolme kuvitti Tuire Siiriäinen, joka nopeasti sai Häntähoivan ideasta ja henkilöistä kiinni. Häntähoivan seikkailut jatkuvat ensi vuonnakin.

Virtasista ilmestyi 11. osa nimeltään Veera Virtanen ja kiusaaja, kuvittajana jälleen taitava ja tajuava Noora Katto. Myös Virtaset jatkuvat ja keväällä ilmestyy Paavo Virtanen ja tauti – kummallinen sattuma, sillä olen kirjoittanut kuvakirjatekstin jo yli vuosi sitten, jolloin koronasta ei vielä tiedetty.

Väinö Linnan syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta, mistä syystä syksyllä julkaistiin artikkeliantologia Väinö Linna, tunnettu ja tuntematon. Osallistuin siihen kirjoittamalla erotiikasta Pentinkulmalla.

Vuoden alussa kustantamo Reuna julkaisi tietokirjani Kirjoittamassa, johon kokosin blogikirjoituksiani romaanin kirjoittamisen prosessista. Blogia ryhdyin alunperin pitämäänkin saadakseni aikaan kirjan. Kirja sai kohtuullisesti myyntiä ja näkyvyyttä, mikä tietysti teki minut ja kustantamon tyytyväiseksi.

Kirjoitin kolumneja Ilkka-Pohjalaiseen ja pari novellia Superin jäsenlehteen, mikä oli uutta ja mukavaa. Vanhoista romaaneista tehtiin äänikirjoja, nyt äänikirjabuumin vallitessa.

Kirjoja tuli luetuksi enemmän kuin tavallisesti, runsaat sata yhteensä. Se on ainakin laskettava myönteisten asioiden puolelle.

Kevään korona-aikaan pidin kaksi luovan kirjoittamisen kurssia virtuaalisesti, mikä opetti uutta ja osoitti havainnollisesti, ettei virtuaalinen opettaminen ole ainakaan vaivatonta. Matkustamisen vaivasta pääsee, mutta opetustilanne on raskaampi kuin lähiopetuksessa ja vuorovaikutus jää vajaaksi. Toinen kursseista oli näkövammaisille, kokemuksena antoisa ja ihmeellinen. Sain jonkinlaisen kosketuksen näkövammaisen ihmisen maailmaan ja tutustuin lahjakkaisiin kirjoittajiin.

Syksyllä pystyin pitämään luovan kirjoittamisen perusteet lähiopetuksena Tampereen kesäyliopistossa. Sitten tulivatkin rajoitukset.

Koko vuoden aikana esiintymisiä oli vain kymmenkunta, kouluvierailuja yksi. Olen kaivannut kohtaamisia lukijoiden kanssa, erityisesti koululaisia.

Kulunut vuosi oli neljäs ja viimeinen kirjallisuustoimikunnassa. Luottamustehtävä on ollut antoisa joskin työläs, varsinkin viimeiset kaksi vuotta, jolloin olen ollut toimikunnan puheenjohtaja. Toimikuntajärjestelmä vertaisarviointeineen toimii hyvin, ja suurin ongelma on jaettavan rahan vähyys. Kirjallisuudessa myöntöprosentti on järkyttävän pieni, noin kymmenesosa. Suomen kokoisessa maassa menestyväkään kirjailija tule toimeen kirjojensa myynnillä, mikä tarkoittaa, että kaikki, myös “menestyneet” kirjailijat joutuvat hakemaan apurahaa.

Kirjoittavaa ihmistä korona on koetellut armollisemmin kuin esiintyvää taiteilijaa, jos ajatellaan vain ammatillista näkökulmaa. Teatteriesitysten ja koulu- tai kirjastovierailujen peruuntuminen on ollut suuri pettymys.

Erakkohenkilönä eristyminen ei ole kuormittanut psyykeäni, mutta pettymysten vuosi tämä oli ja tylsäksi on elämä mennyt ilman kirjallisia tapahtumia, elokuvia, teatteria ja konsertteja. Usein kirjamessut ovat tuntuneet rasitteelta, mutta nyt kaipasin niitäkin, kaipasin jopa teamsien sijaan oikeita kokouksia kokoussämpylöineen.

Jotain hyötyä sosiaalisen elämän kapeutumisesta oli: uusi romaani valmistui ennätysnopeasti. Aloitin sen kirjoittamisen, kun Punaorvot oli osaltani valmistunut alkuvuonna, enkä korona-aikaan muuta tehnytkään. Hattulan kirkkomaalareista kertova Rottien pyhimys ilmestyy maaliskuussa. Sellainenkin pyhimys on, pyhä Kakukylla. Hänestä ja romaanista enemmän myöhemmin.

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Koronavuoden inventaario”

  1. Hei Anneli,

    Kiitos blogista ja kirjoistasi, pidän niistä kovasti.
    Kun sinulla on koko ajan mietintämyssysäsi monia uusia ajatuksia, niin tässä yksi siemen: Kirjoita elämänmakuinen kirja pohjanmaan vahvoista naisista. Vaikkapa elävänleskistä, jotka pyörittivät elämää, kun miehet lähtivät Amerikkaan.

    Minulla on vielä 105 vuotias isu, jonka perheessä oli iso liuta lapsia ja niin vain isä lähti valtameren taakse epäonnistuneitten lainatakausten seurauksena. Adolfiina äiti jäi yksin selviytymään. Ihmeellisiä naisia. Ja näitä tarinoita on paljon.

    Yhden Paula Nivukosken kirjan aiheesta tiedän, mutta paljon riittää kertomista jälkipolville.

    Hyvää uutta vuotta!
    Eija

    Vastaa
    • Kiitos terveisistä! Kyllä, koko Amerikkaan muutto sivuilmiöineen on valtavan mielenkiintoinen aihe. Juuri nämä elävänlesket esimerkiksi. Minulla on muuten yksi amerikanleski Veriruusuissa, ei pääse eroon Amerikkaan kadonneesta miehestään eikä voi solmia uutta avioliittoa.
      Juha-Pekka Koskisen uusi, keväällä ilmestyvä kirja Haukansilmä muuten kertoo Amerikan siirtolaisista.
      Tervettä, tavallista vuotta sinulle ja meille kaikille!

      Vastaa

Jätä kommentti