Kirjavinkkarin esiintymisniksit

Esiintymiset kuuluvat nykyaikana oleellisesti kirjailijan työhön. Ne vievät ja antavat voimia. Esiintymiset ovat aina jännittäviäkin, välillä enemmän, joskus vähemmän.

Sain kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelältä lahjaksi hänen Kirjavinkkarikirjansa, josta nyt on otettu uusi painos. Ryhdyin lukemaan ja hetken kuluttua jo ahmin. Kirjavinkkarikirjalla on nimittäin paljon annettavaa etenkin kouluesiintyjälle. Kirjavinkkarithan vinkkaavat enimmäkseen lapsille ja nuorille, vaikka aikuisvinkkauskin tekee parhaillaan tuloaan.

Mäkelän esiintymisniksit ovat ilahduttavan konkreettisia. “Älä istu opettajanpöydän taakse vaan seiso sen edessä. Ja jos kovasti jännität, nojaa pöytään takalistollasi, mutta älä niin voimallisesti, että pöytä lähtee liukumaan taakse alta pois.” Mäkelä neuvoo myös pyytämään emännänjatketta eli korkeaa jakkaraa istuimeksi. Siinä on helppo lepuuttaa jalkoja ja silti näkee takapulpetin pojatkin. Esiintymiskoulutus auttaa, jos jännitys asettuu liian suureksi esteeksi. Jonkinasteinen jännitys kuuluu kuitenkin asiaan eikä ole pahasta.

Hauskoja neuvoja Mäkelällä on ensivaikutelmasta ja ulkoasusta. Älä mene koululaisten eteen ladylike-asussa, mieluummin päälle jotain värikästä ja asusteeksi virkistäviä yksityiskohtia kuten legokorvikset. Kenkien on syytä olla mukavat. Reinoihin tai villasukkiinkin saa jalkansa sujauttaa. Lisään tähän vielä: oma vesipullo ja välipala mukaan.

Esiintyminen on läsnäoloa. Esiintyjän on tajuttava kuulijoiden sanattomat viestit ja joustettava niiden mukaan. Kirjavinkkari kokee olevansa instrumentti, välittäjä kirjan ja kuulijoiden välillä. “En minä siinä hommassa ole tähti. Kirja on tähti”, Mäkelä kirjoittaa. Kirjailija sen sijaan on jossain määrin tähti esiintyessään, mutta vain jossain määrin. Tärkeämpää on antaa kuulijoille jotain. Omassa loistossaan paistatteleva kirjailija ei kiinnosta vaan ärsyttää, mutta koululaisetkin haluavat tietää, miten kirjailija hommansa tekee, millaista se on ja millaisista aineksista kirjat lähtevät kehkeytymään. Jonkinlaista maailmankatsomuksellista ajatteluakin voi vaivihkaa välittää: mikä elämässä on tärkeää, mikä tekee iloiseksi, mitä tulevaisuudelta voi toivoa. Rohkaisua ei ole koskaan liikaa. Yritän myös välittää lapsille ajatuksen, että muistan, millaista oli olla lapsi eikä se ollut aina kivaa.

Kaikki tykkäävät siitä, että heille luetaan ääneen. Kirjavinkkauksessa ääneen lukemista pitää harkita, mutta yleensä on mukava, kun kirjailija lukee ääneen kirjoittamaansa. Valitse toiminnallinen ja hauska kohta, Mäkelä ehdottaa.

Kokeneella, maan ensimmäisellä kirjavinkkarilla ja kirjavinkkausaatteen levittäjällä on myös karvaita kokemuksia esiintymisistä – ja kas, samanlaisia kuin kouluvierailevilla kirjailijoilla.

Ikäviä ovat tilanteet, kun muutama kirjoista kiinnostumaton terroristi pilaa kaikkien muiden mahdollisuudet keskittyä. Vielä ikävämpää on, jos opettaja sallii häiriköinnin tai jos opettaja lähtee kahville ja jättää ryhmän vierailijan luotsattavaksi. Mäkelä ihmettelee: “Miksi opettajat eivät tehneet omaa työtään, johon kuuluu ryhmän pitäminen aisoissa, vaan jättivät kirjavinkkarin pulaan?” Samaa on kysellyt moni yläkouluilla vieraillut kirjailija. Vierailija ei tunne oppilaita samoin kuin opettajat ja vierailijana hänen on vaikea ryhtyä kurinpitäjäksi. Järjestyksenpito kuuluu opettajille, vaikka voi vierailijallakin olla konsteja suulaiden vaimentamiseksi. Oleellista on, ettei koululaisten eteen astu yläkulmasta katsellen vaan silmän tasalta, samalla statuksella kuin kuulijat ja että on kiinnostunut kuulijoistaan, haluaa antaa heille parastaan.

On huomattavasti helpompaa puhua luokalle kerrallaan kuin juhlasalissa kolmelle luokalle tai jopa koko koululle ykkösistä kuutosiin, Mäkelä kirjoittaa ja tähän voi vain sanoa, että taivahan tosi. Usein kouluilla halutaan mahdollisimman monen lapsen tutustuvan kirjailijaan eli panostetaan määrään laadun kustannuksella. Pienen ryhmän kanssa syntyy kuitenkin useammin merkityksellinen kohtaaminen. Ison ryhmän kanssa ei löydy yhteyttä sielusta sieluun, vaikka miten yrittäisi. On myös vaikea löytää puhumisen tapa, joka tavoittaisi sekä pienet lukemaan opettelevat että esiteinit.

Liian ison koululaisryhmän vastakohta on se iltatilaisuus, jonne ei ketään tule tai tulee kaksi ihmistä, hekin väärään paikkaan. Niin vain joskus käy, ja sekin on nieltävä. Eipä ainakaan pääse kuvittelemaan liikoja tärkeydestään.

Tässä oma neuvoni kirjastoväelle: jos käy niin, että kirjaillan yleisömäärä on heikko, vierailijaa ei piristä lohdutus “kyllä meillä tupa oli täysi, kun Nopolat täällä vierailivat”. Samantien toinen neuvo opettajille: jos et ole koskaan kuullutkaan kirjailijavieraan nimeä, asiasta ei välttämättä tarvitse avautua vierailijalle itselleen.

Opettajilla, kirjavinkkareilla ja kirjailijavierailla on sama tavoite. Mäkelää siteeraten lukevalla lapsella on kieli, sanoja, joilla voi välittää ajatuksensa ja tunteensa. Kun lapsi viihtyy kirjakaverin kanssa, hän pärjää paremmin sekä tiedollisten että tunteellisten asioiden äärellä. “Kirjalla on valtava voima tukea ihmisen eheytymistä”, Mäkelä kirjoittaa.

3 kommenttia artikkeliin ”Kirjavinkkarin esiintymisniksit”

  1. Ei saa nojata pöytään 🙂 “Pois elävä liha pöydältä!” opetti äiti ja niin olen minäkin opettanut lapsilleni. Esiintyessäni tai opettaessani en koskaan nojaa pöytään tai istu “pulpetilla”.

    Vastaa
  2. Voi Anneli, kiitos kannustavasta palautteesta. Palaute on ollut hyvin harvinaista. Lisäksei Vaide kirjoitti blogissaan ja huomauttu suuresta puutteesta kirjassa, en ollut ottanut mukaan lainkaan tietokirjavinkkausta, mikä nyt harmittaa.
    Hauskoja esiintymisretkiä sinulle koko vuodeksi!

    Vastaa

Jätä kommentti