Kirjallisuuden peili

Date

Kirjallisuus on peili, mutta mitä kaikkea se heijastaa.

Lahden kansainvälisen Liwre-kirjailijakokouksen teema oli peili ja tietysti peiliteema alkoi tulla vastaan joka paikassa. Lukupiirikirjastamme, Sebnem Izigüzelin Tyttö puussa luin: ”Kirjoittaminen on kuin peiliin katsomista. Mutta peilissä näkyvät kasvot eivät kuulu meille. Kertomamme ei kuulu meille, mutta se on peräisin syvältä sisimmästämme.”

Seuraavaassa on Liwre-puheenvuoroni, jonka aluksi siteeraan tapahtuman omaa teeman tarkennusta: Kirjailija kirjoittaa itsensä läpi. Teos syntyy hänen tiedoistaan, tunteistaan, toiveistaan ja peloistaan – ja hänen mielikuvituksestaan. Hän käyttää aineksena omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Lukija lukee itsensä läpi.

Jo tässä paljastetaan kirjallisen teoksen syntymateriaaleja: kirjoittajan tiedot, tunteet, toiveet, pelot, kokemukset, näkemykset ja mielikuvitus.

Siinä se on sanottuna. Mitä enää osaisin lisätä?

Kirjoitan historiallisia romaaneja. Voiko sellainen olla peili? Se peilaa tietenkin mennyttä aikaa omaamme vasten, mutta peilaako se kirjoittajaansa tai lukijaansa? Peilaako se yksilöä vai yhteisöä? Vai ehkä yksilöä yhteisössä?

Olen sanonut useasti, että en kirjoita itsestäni. Kuka kiinnostuisi tylsästä elämästäni? Sen sijaan historia on täynnä suuria, kirjoittamattomia kertomuksia, jotka lisäävät itseymmärrystämme ihmisinä ja kansakuntana.

Kun kirjailija kirjoittaa, tapahtuma on intiimi. Läsnä on vain kirjoittaja ja teksti.

Ennen kuin aloitan, olen hankkinut tietoa menneistä tapahtumista ja opetellut, kuinka kyseisessä historian kohdassa eletään ja pysytään hengissä. Tiedon lisäksi olen haravoinut aistimuksia. Olen käynyt paikoissa, katsellut esineitä ja kuvia, syönyt ruokaa, kuunnellut musiiikkia. Olen mielikuvitellut romaanissani toimivia ihmisiä, kuullut mielessäni heidän äänensä.

Kuitenkin näiden kuviteltujen henkilöiden tunteet, pelot, asenteet ja itseymmärrys tai itsepetos ovat peräisin minusta itsestäni. Peilaan henkilöitä omiin kokemuksiini ja tunteisiini. Ihmisenä olemisen intiimit hetket kirjoittaja kaivaa itsestään. Tästä on mm. Kjell Westö puhunut.

Kun kirjoittaja kirjoittaa katkeruudesta, hän etsii oman katkeruuden hetkensä ja luultavimmin kasvattaa sitä kirjallisiin mittoihin. Kun hän kirjoittaa rakastumisesta, hän kaivaa muistoistaan hurmaantuneet tunteensa.

Käännellessään tunnetta tai kokemusta eri asentoihin ja tarkkaillessaan sitä eri suunnilta, kauempaa ja lähempää, suurentaessaan sitä kirjoittamisen mikroskoopissa kirjoittaja tutustuu omaan kokemukseensa paremmin. Tunteiden ja asenteiden lähitarkastelussa paljastuu usein yllätyksiä.

Niinpä, katkeruus ja pettymys vihlaisi kipeästi, mutta tunsin myös omituista ylemmyyttä ja ylpeyttä kokemastani kärsimyksestä. Tunsin olevani parempi kuin minut pettänyt ihminen. Olin marttyyri, ehkä suorastaan jalo.

Kyllä, rakastuneena tunsin olevani vahvasti elossa ja kuohuvaa tunnetta purskahteli, mutta ei se pelkkää onnea ollut. Mihin tämä rakastuminen kehittyy? Kestääkö tämä? Kelpaanko itsenäni? Onko hänellä joku toinen? Miksei hän soita? Rakastumiseen kuului myös paljon kärsimystä.

Harvoin kirjoittaja sijoittaa itseään romaaniin sellaisenaan, ei edes autofiktiossa, mutta aina jonkin verran. Kirjoittaja piilottelee tekstissään, rivien väleissä ja niiden takana.

Samalla tavalla kuin kirjoittaminen myös lukemisen hetki on intiimi. Tavallisimmin ovat läsnä vain lukija ja teksti, nykyään usein myös äänikirjan lukija, mutta tosiasiassa siinä kohtaa ainakin kolme ihmistä: lukija, kirjoittaja ja kirjan henkilö. Myös lukija peilaa itseään kirjan henkilöihin ja muistaa omat kokemuksensa ja tunteensa. Hän havaitsee olevansa joissain kohdin samanlainen kuin romaanihenkilö mutta monessa kohdin erilainen, koska hän on yksilö.

Tässä on kirjallisuuden valtava voima. Kirjallisuus on yksilöllisempää kuin televisiosarja tai elokuva. Näiden kalliiden taidemuotojen on saatava satoja tuhansia katsojia, jolloin on suuri vaara, että toimitaan varman päälle, tehdään jotain, mikä on ennenkin toiminut ja tuonut katsojia lippuluukulle. Ajatellaan keskimääräistä katsojaa, halutaan miellyttää häntä ja peilataan katsojasegmentin tapoja ja tottumuksia. Taloudellinen riski pienentää uuden luomisen ja kokeilemisen mahdollisuuksia.

Koska olen kirjoittanut myös televisiosarjoja ja näytelmiä, taloudelliset reunaehdot ovat tulleet vastaan joskus varsin ankarina ja taiteellista vapautta rajoittavina. Kun kirjoittaja tai taiteellinen työryhmä joutuu koko ajan pitämään mielessään tilaajan ja ostavan yleisön toiveet ja pelkää huonoa myyntimenestystä, se jarruttaa taiteellista luomista.

Kirja ei tarvitse sataatuhatta katsojaa, sille riittää mainiosti tuhat ja vähemmänkin. Kirjallisuus voi vapaammin kokeilla, etsiä uusia muotoja ja rikkoa entisiä. Kustantamo ei mene konkurssiin, jos romaani tai runoteos myy huonosti. Se on pettymys, mutta ei katastrofi. Taloudellisesta vapaudesta syntyy kirjallisuuden vapaus.

Kirjan lukija ei hahmota tekstissä vain itseään vaan hän myös havaitsee tekstin takana, rivien väleissä väreilevän ihmisen, kirjoittajan. Sinikka Vuola onkin esseessään kirjoittanut, että kehittymätön lukija samaistuu romaanin henkilöihin, kehittynyt lukijan tekstin kirjoittajaan. Ehkä meistä useimmat ovat tässä mielessä kehittymättömiä lukijoita, minä ainakin.

Jotkut kirjailijat hahmottuvat tekstinsä peilissä selväpiirteisempinä kuin toiset. Näen selvästi Riitta Jalosen ja Marisha Rasi-Koskisen, Jari Tervon ja Juha Siron heidän teksteistään. Hämärämmin erotan vaikkapa Salla Simukan, Johanna Sinisalon, Tommi Kinnusen tai Juha-Pekka Koskisen. Miten peilikuva näyttäytyy, on vaikeammin selitettävissä. Usein kirjoittaja paljastuu tyylinsä, asenteensa ja kielensä välityksellä mutta myös henkilöidensä, tekstin temperamentin ja juonenkuljetuksensa kautta. Kirjoittajilla on tunnistettava yksilöllinen intonaatio, äänenväri, lauseen rytmi ja poljento.

Minulle on moni lukija sanonut kuulevansa puheääneni tekstissäni. Miten se sinne valuu, en tiedä.

Kun kirjailija lukee omaa tekstiään, myös hän näkee itsensä ja itsestään peilikuvan, ja se on toisenlainen kuin mitä hän on kuvitellut. Tekstin peilissä näkee jotain, mitä ei ole aiemmin tajunnut. Sitä ei näe heti vaan myöhemmin. Eikä sitä todellakaan tietoisesti kirjoiteta tekstiin, vaan se ujuu rivien väleihin alitajuisesti.

Vasta vuosia myöhemmin näin itseni romaanissani Pyöveli. Sen kirjoittamista edelsi viisi kauheaa äitini muistisairauden vuotta, jotka päättyivät huonoon kuolemaan. Nyt näen romaanin päähenkilössä, pyövelissä, lohduttoman yksinäisyyteni ja surun sekä pyövelin raskaan tehtävän: saatella toinen ihminen julmaan kuolemaan.

Kun Rottien pyhimyksen keskiaikaisen uskonmaailman jälkeen päätin vastapainoksi kirjoittaa aivan muuta eli viihteellisen, kolmiosaisen dekkarisarjan, huomasin vasta myöhemmin, että kaikkiin kolmeen kirjaan soluttautui uskomista yliluonnolliseen ja uskonyhteisöjä.

Mutta näkeekö lukija kirjan peilissä itsestään jotain, mitä ei ole aiemmin nähnyt? Toivon ja uskon niin, koska olen tietysti itsekin lukija. Joitakin kirjoja lukiessani olen melkein valaistumisenomaisesti tajunnut jotain omasta henkilöhistoriastani tai käyttäytymismalleistani. Nuorena lukijana kirjat vaikuttivat tällä tavoin hyvin paljon, koska elämänkokemusta oli vähän. Silloin kirjat auttoivat oivaltamaan, neuvoivat ja avasivat tuntemattomia maailmoja. Olen teini-ikäisenä lukenut läpi koko John Steinbeckin tuotannon, koska niiden maailma antoi minulle jotain tärkeää. Erityisesti Eedenistä itään vaikutti vahvasti.

Koska historiallinen romaani käsittelee useimmiten yksilöä yhteisössä, toivon että lukija peilaa aikalaisyhteisöämme historiaan ja oivaltaa tapahtuneita muutoksia mutta myös tapauskulkujen toistuvuutta ja analogioita, jotka ovat usein surullisia.

Kirja muistuttaa vanhaa taikakonstia, jossa asetettiin vastakkain kaksi peiliä ja astuttiin niiden väliin. Peileistä paljastuu loppumattomiin jatkuva käytävä ja ihminen, joka monistuu lukemattomiin. Hahmo pysyy ja samalla muuttuu, se pienenee ja sen ääriviivat hämärtyvät.

Kuva Wikipediasta.

Jätä kommentti

Lisää
artikkeleita