Koska sidonnaisuutensa pitää ilmoittaa, tiedotan heti alkuun, että olen lukenut pari kavereiden kirjaa ja tykännyt kovasti, mutta objektiivinen en niiden suhteen ole.

Kirjat ovat kovin erilaiset.

Ensimmäinen on Johanna Hulkon Vähäisiä tyyppivikoja (Atena 2020), tragikoominen tarina suomalaisesta Saab-miehestä sukkuloimassa autojen ja naisten ristipaineessa.

Toinen on Marjut Helmisen Pilven piirtäjä (Partuuna 2020), uskomaton elämäntarina, jonka takana on todellinen henkilö. Valkovenäläisestä paimenpojasta tulee Chagallin ja Malevitsin oppilas. Hän pääsee Leningradin taideakatemiaan ja sodan jälkeen päätyy arkkitehdiksi Yhdysvaltoihin.

Vähäisiä tyyppivikoja on hauska, viisas ja mainiosti kirjoitettu. Jos olisin markkinahenkinen, mainitsisin tässä kohden, että kirja on mitä erinomaisin isänpäiväkirja tai joululahja.

Mika rakastaa Rouvaa, tytärtä ja Saab-merkkisiä autoja. Hän tuijottelee merikotkaliveä ja on näkevinään lintujen perhe-elämässä omat kokemuksensa. ”Elämä on sietämättömän painokasta, kun kaikki mitä sanot tai teet, muuttuu vertauskuvaksi. Ei voi katsoa edes merikotkaa virolaisessa kevätsateessa ilman, että siitä syntyy äitiyden, huonon isyyden ja nykyaikaisen suomalaisen avioliiton kirpeä kuva.”

Mika on tasapainoinen ja sympaattinen kaveri, joka osaa jopa sanallistaa tunteitaan ja elämänarvojaan: ”Minä olen hyvä kuski, sitä ei kai tarvitse sanoa ääneen. Me kaikkihan olemme keskimääräistä parempia. Arvelen olevani myös keskimääräistä huomioonottavampi puoliso ja keskimääräistä läsnäolevampi isä. Muiden vaihtoehtojen pohtiminen ei tunnu tarpeelliselta tai edes reilulta. Onneksi kaikista asioista ei ole olemassa puhalluskoetta.”

Läsnäolevana isänä Mika osallistuu keppihevosten esteradan rakentamiseen ja äiti Teresan peitonneliöiden kutomiseen ja oivaltaa näpertäessään, millainen rakkaudenosoitus on käsinkudottu villapaita. Mutta kuten idylleissä käy, ne murskaantuvat. Mikan kohtaloksi koituu himo uuteen Saabiin, sen konvertoiminen kaasukäyttöiseksi ja tästä seuraavat erinäiset kiperät mutkat elämäntiellä. Niihin kuuluu kuntosalilla tavattu Titta, joka osoittautuu ymmärtäväiseksi sielunkumppaniksi. Sitten puolitotuus muuttuu valheeksi, valkoinen valhe mustaksi ja niin sitä mennään, että rytisee.

”Kaikki mikä silloin tuntui mahdollisuudelta, näyttää nyt epätoivoiselta pinnistelyltä ylittämättömän edessä. Jostain syystä olen sellainen. Tappion myöntäminen on vaikeaa, ja aika pyöräyttää muinaiset häviöt opin ja kasvun kruunaamiksi voitoiksi. En halua myöntää epäonnistumisia, sillä ne lemuavat lopulliselta”, Mika filosofoi onnensa raunioilla.

Pilven piirtäjä on hämmästyttävä elämäntarina, joka sai alkunsa 1992 Los Angelesissa kirjoittajan haastattelemasta todellisesta henkilöstä, Mikolasta. Helminen kuvaa Venäjän vallankumouksen jälkeisiä hurjia avautumisen vuosia, kun taiteissakin repesi esiin kumouksellisuus, uudet tyylit ja uusi ajattelu, jota tuottivat sellaiset nimet kuin Malevits, Chagall ja Kandinsky tai Eisenstein, Meyerhold, Vertov, Majakovski, Jesenin. Vapauden aika oli kuitenkin lyhyt ja jähmettyi nopeasti, kun poliittinen valtapeli alkoi puristaa ja sosialistisesta realismista tuli taiteen pakollinen oppisuunta. Avantgarden suuret nimet saivat traagisen lopun, jolleivät ymmärtäneet paeta länteen.

Kirjan päähenkilö ei ole neuvostoavantgarden suuria nimiä, mutta hänen elämäntarinansa ällistyttää. Mikola perheineen joutuu Saksan suurhyökkäyksessä väärälle puolelle rintamaa ja yrittää paeta Latviaan, mutta sekin on jo miehitetty. Perhe joutuu pakkotyöhön ja on sodan jälkeen uudelleen hengenvaarassa. Jos heidät palautetaan Neuvostoliittoon, kohtalona on teloitus tai Siperia. Heti kirjan alussa kuitenkin paljastuu, että perhe on saanut mahdollisuuden emigroitua Yhdysvaltoihin ja pelastunut.

Mielenkiintoisinta antia ovat jaksot Vitebskin taidekoulusta ja taiteilijoiden agit prop -toiminnasta.

Helminen tavoittaa koskettavasti herkkiä hetkiä. Nuori paimenpoika on luonnostaan taitava piirtäjä ja lähtee päättäväisesti, lakkiaan ilmaan heittäen Vitebskin taidekouluun, vaikka ei tiedä siitä muuta kuin nimen, ei edes sijaintia. Aikuisena Mikola muistelee matkaansa: ”Kuulakas hailea taivas, sekava varisparvi peltoaukean yllä. Minut läpäisi painoton virta, joka jätti mieleni yhtä kevytmielisesti kuin oli ottanut valtaansa.” ”Humina läheni ja näin kuinka puiden latvat liikkuivat äänen edellä ja kantoivat tuulen laulua. Se vaikutti helpolta ja vaivattomalta. Tasainen tuulen hyrinä työnsi paikan rajat mittaamattomiksi. Olin hyvin pieni ja maailma ympärillä avautui valtavana.”

Bonuksena mainitsen kolmannen kirjan, tutun kirjailijan Katja Kaukosen Lumikadun kertojan (WSOY 2017), jonka luimme ja keskustelimme lukupiirissä. Kirja kertoo vähäisestä puolalaisesta kaupungista vuodesta 1937 lähtien. Se piirtää rikkaan ja koskettavan kuvan hitaasti leviävästä mielettömyydestä, kun ihmisten on luovutettava kattilansa metallinkeräykseen tai juutalaiset pannaan laulaen pesemään katuja ja pyyhkimään niitä parrallaan. Kerrontaratkaisun vuoksi mieleen tuli takavuosien kansainvälinen menestysteos, elokuvaksikin toteutettu Markus Zusakin Kirjavaras (Otava 2008, suomennos Pirkko Biström). Kaukosen teos on parempi kuin Kirjavaras. Se on kauniimpi kieleltään, syvällisempi ajattelultaan ja sen kuvaama maailma on lievässä unenomaisuudessaan uskottava. Menestys ei aina tarkoita kovaa tasoa eikä kovatasoisuus menestystä.